Sotilaan syndrooma eli traumaperäinen stressihäiriö

Kirjoittanut ja tarkastanut psykologi Ángel Redondo

Viimeisin päivitys: 21 joulukuuta, 2022

Vuonna 1980 esiteltiin ensimmäistä kertaa termi traumaperäinen stressihäiriö (PTSD). Silloin se myös sisällytettiin ensimmäistä kertaa American Psychiatric Association -yhdistyksen diagnostisten luokittelujen oppaaseen (DSM-III). Ennen tätä luokittelua niin kutsutun “sotilaan syndrooman” määritelmiä oli monia erilaisia.

Ensimmäisen maailmansodan aikana lääkärit kutsuivat sotilaiden kokemaa taistelun aiheuttamaa stressiä “ponnistussyndroomaksi”. Toisen maailmansodan aikana tätä tilaa puolestaan kuvattiin “traumaattiseksi sotaneuroosiksi”.

Vietnamin sodan aikana termi muuttui “taistelun aiheuttama stressireaktio” -nimityksestä “aikuisiän mukautusmihäiriöksi” sekä “Vietnamin jälkeiseksi syndroomaksi”. Vietnamin sodan jälkeen laajempi yhteiskunnallinen paine pakotti asiantuntijat määrittelemään käsitettä uudelleen. Tänä aikana kehitettiin termi PTSD. Asiantuntijat huomasivat, että se kuului itse asiassa primääriseen ahdistushäiriöiden diagnostiseen kokonaisuuteen. Tässä artikkelissa käsittelemme traumaperäistä stressihäiriötä (PTSD) sotilaan syndroomana ja tutkimme sitä armeijaympäristössä.

Traumaperäinen stressihäiriö (PTSD): määritelmä ja alkuperä

Me kaikki olemme varmasti kokeneet stressaavia tai traumaattisia tilanteita elämässämme. Kun stressaava tilanne on tietynlainen ja tarpeeksi intensiivinen, voi se aiheuttaa äkillistä ja täydellistä mielen rakenteiden epätasapainoa. Samaan aikaan se estää ihmistä käynnistämästä adaptiivisia tai puolustusmekanismeja. Toisin sanoen tilanne on niin murskaava ja kokonaisvaltainen, ettei ihminen kykene vastaamaan siihen millään järkevällä tavalla. Tämän tuloksena traumaattinen stressi ottaa vallan.

Sotilaan syndrooma tai traumaperäinen stressihäiriö (PTSD) johtuu yleensä sellaisista kokemuksista tai ympäristötekijöistä, jotka synnyttävät henkisen trauman. Traumaperäinen stressihäiriö on seurausta altistumisesta traumaattisiin stressitekijöihin, jotka vakavasti uhkaavat henkilön henkistä ja fyysistä hyvinvointia. Lisäksi henkilön omakohtainen kokemus pelosta ja kyvyttömyydestä reagoida tilanteeseen ovat vaikuttavia tekijöitä.

Erilaiset tekijät vaikuttavat siihen, kehittyykö henkilölle traumaperäinen stressihäiriö (PTSD):

• Trauman intensiteetti ja vakavuus. Yksilön elämää uhkaavan vaaran asteen lisäksi hänen fyysisellä ja henkisellä terveydellään sekä hänen identiteetillään on vaikutusta.
• Yksilön altistumisen määrä, osallisuus sekä läheisyys traumaattiseen tilanteeseen.
• Traumaattisten tilanteiden toistuvuus. Mikäli yksilö joutuu olemaan tekemisissä yhä uudelleen stressitekijöiden kanssa, tämä heikentää hänen vastustuskykyään ja sopeutumiskykyään kunnes hänelle lopulta aiheutuu traumaperäinen stressihäiriö eli PTSD.
• Trauman laatu, jolle henkilö altistuu.

Traumaperäisen stressihäiriön oireet

Ahdistus, masennus, syyllisyydentunne sekä ahdingon kokeminen ovat yleisimpiä traumaperäisen stressihäiriön oireita. Tyypillisimmät oireet voidaan luokitella neljään kategoriaan:

Häiritsevät muistot: takaumat ja painajaiset

Traumaattisen tilanteen uudelleen eläminen yhä uudestaan on hyvin yleistä. Tunnetilat ja fyysiset tuntemukset voivat vaikuttaa yhtä aidoilta kuin ensimmäisellä kerralla. Mikä tahansa jokapäiväinen tilanne voi laukaista takaumia, erityisesti sellaiset, joilla on pieninkin yhtymäkohta traumaattiseen tilanteeseen.

Välttäminen

Traumaattisen tilanteen läpikäyminen yhä uudelleen on hyvin häiritsevää. Ihmiset, jotka kärsivät traumaperäisestä stressihäiriöstä, välttävät yleensä sellaisia ihmisiä ja paikkoja jotka muistuttavat heitä tapahtuneesta sekä yrittävät olla puhumatta tapahtuneesta. Yksi tapa käsitellä kipua on yksinkertaisesti kieltää tunteensa ja blokata kaiken ulkopuolelleen välttääkseen kärsimystä.

Yliaktivoituminen

Traumaperäisestä stressihäiriöstä tai sotilaan syndroomasta kärsivät ihmiset ovat usein ylivirittyneitä. He ovat myös aina puolustuskannalla. He kokevat olevansa jatkuvasti vaarassa. Tätä tilaa kutsutaan yliaktivoitumiseksi.

Kognitiiviset muutokset sekä muutokset mielialassa ja käytöksessä

Traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivät ihmiset suhtautuvat kaikkeen ympärillään olevaan yleensä hyvin negatiivisesti. He tuntevat syyllisyyttä eivätkä kykene kokemaan positiivisia tunteita. He saattavat olla aggressiivisia tai jopa väkivaltaisia. Lisäksi he ärsyyntyvät helposti, käyttäytyvät harkitsemattomasti ja jopa uhkarohkeasti.

Traumaperäinen stressihäiriö armeijassa

Eräät armeijalle ominaiset piirteet liittyvät traumaperäiseen stressihäiriöön ja voivat jopa vahvistaa oireyhtymää, minkä vuoksi sitä usein kutsutaankin sotilaan syndroomaksi. Nämä ominaisuudet lisäävät yksilön oireita ja vaikeuttavat sairauden hoitoa.

• Armeijakoulutus. Tämän tyyppinen koulutus opettaa yksilön olemaan aina äärimmäisen valppaana, mikä voi olla erittäin vaarallista, mikäli traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivä henkilö kääntyy väkivaltaiseksi.
• Auktoriteettiongelmat. Tämän vuoksi yksilöllä voi olla vaikeuksia sopeutua auktoriteetin vaihtumiseen tai hyväksyä sellaista henkilöä, jolla ei ole sotilaan mielestä “asianmukaista” kokemusta.
• Kotiinpaluu. Kun asepalveluksessa tai sodassa ollut ihminen vihdoinkin pääsee palaamaan kotiin, hän usein tuntee jonkinlaisia hylkäämisen, syyllisyyden tai epätoivon tunnetta. Hänen on vaikea sopeutua enää vanhaan elämäänsä. Jos kyseessä on sotatilanne, hän saattaa jopa kokea syyllisyyttä siitä että itse selviytyi, kun hänen ystävänsä ei päässyt palaamaan.
• Raa’at muistot koetuista taisteluista. Muistot kokemista hirvittävistä tilanteista voivat vainota vielä pitkään.

Kliininen interventio

Armeijan aiheuttaman traumaperäisen stressihäiriön hoito on tehokkainta, mikäli se aloitetaan mahdollisimman pian traumaattisen tilanteen jälkeen. Tämä vähentää yksilön kokemaa ahdinkoa ja mahdollisia komplikaatioita, jotka voivat seurata. Yksi yleinen tekniikka on nimeltään “de-briiffaus” eli jälkiselvittely, mikä auttaa yksilöä sopeutumaan ja olemaan tietoinen siitä, että traumaattinen tilanne on koko ryhmän yhdessä jakama.

Toinen tärkeä työkalu on psykoedukaatio, koulutuksellinen työskentelytapa, joka auttaa oireiden tunnistamisessa. Psykologinen kouluttaminen etukäteen voi olla myös erittäin hyödyllinen työkalu auttamaan sotilaita valmistautumaan siihen, mitä he kenties joutuvat kohtaamaan taistelutantereella.

Yhteenvetona haluamme todeta, että psykoterapian tärkein anti on se, että se sopeutuu jokaisen yksilön henkilökohtaiseen tilanteeseen. Sitä voi toteuttaa ryhmä- tai yksilöterapiana, ja ensiksi mainittu voikin osoittautua erittäin tehokkaaksi mikäli ryhmä on yhtenäinen.