Sattumat ja mahdollisuudet

10 helmikuu, 2020

Jotkut sattumat ja mahdollisuudet eivät ole monen mielestä pelkkiä sattumia. Heidän mielestään kyseessä on kohtalon johdattelu, pienten asioiden synkronisiteetti, joka usein hämmästyttää koska tapahtumalle ei löydy mitään loogista selitystä. Jokainen meistä on varmasti kokenut jotain tällaista tavalla tai toisella. Vaikka tiede kyseenalaistaakin tällaisten tapahtumien merkityksen, niihin liittyy yksi kiistaton tosiasia.

Sattumat tuovat mukanaan arvokkaita mahdollisuuksia pohtia itseään ja ympäristöään. Kun esimerkiksi keskellä kiireistä arkeamme yhtäkkiä törmäämme kirjakaupassa lapsuudenaikaiseen ystävään, joka tuli sinne ostamaan juuri samaa kirjaa kuin me itsekin, maailma tuntuu pysähtyvän hetkeksi ja voimme unohtaa paineet, rutiinit ja velvollisuudet.

Tällainen yllätys on mahtava pako todellisuudesta emme voi muuta kuin vain keskittyä arvostamaan tätä hämmästyttävää sattumaa. Annamme odottamattoman kietoa meidät syleilyynsä ja nautimme taiasta.

Mutta tähän liittyy jotain vielä paljon tärkeämpääkin: jokainen sattuma avaa oven mahdollisuudelle. Se on kohtalon kipinä, joka jokaisen tulee tulkita avoimesti, intuitiivisesti ja luovasti antaakseen sille merkityksen ja nähdäkseen siinä ylimaallisuutta.

Sattumat ja mahdollisuudet mitä tiede sanoo?

Sattumat ja mahdollisuudet odottavat tien päässä, maailmankaikkeudessa.

Josh Tenenbaum Massachusettsin teknologian instituutin aivo- ja kognitiivisten tieteiden laitokselta sanoo, että sattumat ovat outo paradoksi. Ensisilmäykseltä ne vaikuttavat olevan suhteellisen irrationaalisia. Mutta jos on olemassa yksi asia, jonka tiedekin myöntää, se on se että iso osa kaikkein hämmästyttävimpiä löytöjä on tavallisesti peräisin hämmästyttävän sattumanvaraisista tapahtumista.

Niin ristiriitaiselta kuin tämä voikin vaikuttaa, tiede on aina ollut suuresti kiinnostunut tämän tyyppisistä tapahtumista. Esimerkiksi matemaatikot Persi Diaconis ja Frederick Mosteller tekivät vuonna 1989 tutkimuksen kuvaillakseen menetelmän, jonka avulla he voisivat analysoida sattumia. He osoittivat, että vaikka todella merkittäviä sattumia tapahtuu vain harvakseltaan, niitä silti tapahtuu. He korostivat myös sitä, että sattumat ovat sellaisia vain katsojan silmässä.

Toisin sanoen vain ne, jotka kykenevät arvostamaan sattumuksissa piilevää ylimaallisuutta ja muuntamaan ne mahdollisuuksiksi, osaavat hyödyntää sitä mitä elämä tuo eteen. Tätä Carl Jung kuvaili synkorinisiteetiksi. Tämän sveitsiläisen psykiatrin mukaan jotkut tapahtumat ovat kytköksissä toisiinsa, eivätkä välttämättä pelkän syyn ja seurauksen kautta. On hetkiä, jolloin ulkoiset tapahtumat tapahtuvat sisäisten tunteidemme ja tarpeidemme mukaan kullakin hetkellä.

Sattumat ovat mahdollisuuksia toimia

Marc Holland on psykologi ja yksi kirjan “Synchronicity: Through the Eyes of Science, Myth, and the Trickster” kirjoittajista, jolla on mielenkiintoinen näkemys tästä aiheesta. Hän sanoo, että nämä ilmiöt syntyvät siksi, että ne herättäisivät meissä tunteita. Kaikki nämä tapahtumat jättävät meihin jäljen ja saavat meidät pohtimaan elämän mysteerejä.

Kuvittele tämä yksinkertainen esimerkki. Muutama kuukausi sitten tapasit kurssilla henkilön, josta kiinnostuit. Sinulla ei kuitenkaan ollut tilaisuutta jutella hänen kanssaan. Useita kuukausia myöhemminkin muistat edelleen hänen kasvonsa. Sitten yhtäkkiä, eräänä kauniina iltapäivänä, näetkin tämän henkilön jonkin matkan päässä ollessasi ostoksilla kauppakeskuksessa.

Ällistys on ensimmäinen asia, jota tällainen merkityksellinen sattuma (tai synkronisiteetti, joka yhdistää sisäisen halun ulkoiseen tapahtumaan) aiheuttaa. Sitten ilmaantuvat levottomuus ja tukahdetut tunteet, joiden vuoksi et tiedä kuinka reagoida. Jos et tee mitään, missaat valitettavasti hyvän mahdollisuuden. Tutkimatta ja hyödyntämättä jätetty tilaisuus on kuin avaamaton kirje: et koskaan saa tietää mitä kohtalolla oli varallesi.

Luommeko itse sattumia ja tilaisuuksia?

Muutama vuosikymmen sitten monet psykiatrit ympäri maailmaa, kuten myös lääkärit, tiedemiehet, ekonomistit ja journalistit, loivat Serendipity Societyn, jonka päämäärä on varsin selkeä: he haluavat ymmärtää paremmin sattumuksia ilmiönä.

Mutta se missä he jo eksyvät on se, että sattumukset luodaan. Se mitä edessämme tapahtuu riippuu persoonallisuudestamme, avoimuudestamme ja uteliaisuudestamme, kyvystä havaita ja arvostaa merkityksellisiä tapahtumia. Näin ollen henkilö, joka ei juuri koskaan katsele ympärilleen, joka harvoin poikkeaa rutiineista ja jolla on joustamaton mieli, ei koskaan tule arvostamaan tätä ilmiötä.

Tämä todistaa jälleen kerran oikeaksi matemaatikoiden Persi Diaconisin ja Frederick Mostellerin ajatuksen, jonka mukaan sattuma on katsojan silmässä. Carl Jung sen sijaan puolusti unus mundus -teoriaa (termi on latinaa ja tarkoittaa “yksi maailma”), jonka mukaan psyykkinen ja materiaalinen maailma ovat itse asiassa sama kokonaisuus. Eli tarkkailija ja hänen todellisuutensa olisivat näin ollen sama asia.

Yhteenveto

Se mitä tiedemiehet eivät kiellä, Jungin teorioita lukuun ottamatta, on että sattumat ilmaantuvat siitä syystä, että me toisinaan teemme ne mahdollisiksi. Jos tutkija ei tekisi kokeiluja, mahtavia tilaisuuksia ei syntyisi. Jos pysyisimme kotona emmekä katsoisi maailmaa lapsenkaltaisella uteliaisuudella, luottamuksella ja avoimuudella, emme osaisi arvostaa sattumusten taikaa.

Muista kuitenkin eräs yksinkertainen sääntö: sattumia tapahtuu, jotta voisit hyödyntää niiden tarjoamia mahdollisuuksia.

 

  • Diaconis, P., y Mosteller, F. (1989). Métodos de estudio de coincidencias. Revista de la Asociación Americana de Estadística , 84 (408), 853-861. https://doi.org/10.1080/01621459.1989.10478847
  • Holland Marc (2001)  Synchronicity Through the Eyes of Science, Myth, and the Trickster. Da Capo Press