Sattuma vai seuraus?

6.5.2016 en Kuriositeetit 69 Jaetut

Tämän kirjoituksen kirjoittaminen oli tehtävälistallani jo monta päivää. Mikäli sopii, haluaisin nyt pohdiskella omia ajatuksiani ja jakaa ne sinun kanssasi. Tarkoitukseni on jakaa nämä aatteet kanssasi, jotta ne herättäisivät myös sinussa, rakas lukijani, joitakin tuntemuksia.

Mikäli luet tätä siksi, että haluaisit löytää vastauksia johonkin, haluan kertoa sinulle jo näin etukäteen, että tulen jättämään asiat avoimiksi niin, että sinun tulee itse tehdä omat päätelmäsi.

Tässä hieman pohdittavaa:

Onko kaikki, mikä tapahtuu, sattumaa? Vai onko kaikille tapahtumille jokin syy? Tarkoitan sitä, että tapahtuvatko asiat liikkeen johdosta, jonka olemme itse pistäneet alulle?

“Mahdollisuus ei ole eikä voi olla muuta kuin tuntemattoman tapahtuman huomiotta jätetty seuraus.
-Voltaire-
Silmä ja värit

Tarinani sattumista ja seurauksista

Eilen aamulla istuskelin tyhjä sivu edessäni ja odotin, että pääni alkaisi toimia ja että käteni alkaisivat kirjoittaa, mutta mitään ei tapahtunut. Mielessäni oli häilyvä idea siitä, mitä halusin saavuttaa, mutta muutaman minuutin päästä päätin jättää asian myöhemmäksi.

Tämä saattoi johtua siitä, että olin väsynyt, tai etten ollut kovin inspiroitunut kirjoittamaan, joten lähdin ulos tyhjentämään mieleni. Minä vain yksinkertaisesti lähdin. Pieni maisemanvaihdos todella osoittautui hyödylliseksi.

Muutamia tunteja myöhemmin, kun olin päättäväisempi ja innokkaampi, palasin takaisin ja istahdin taas tyhjän sivun eteen, ottaen sen haasteena. Mitään ei tapahtunut. Se oli mahdotonta.

Kymmenen minuutin päästä tunsin oloni taas lannistuneeksi, joten siirryin pois työpöytäni äärestä ja yritin etsiä käsiini jotakin viihdyttävää luettavaa, joka saisi minut lopettamaan miettimästä sitä, etten ole onnistunut kirjoittamaan kyseistä tekstiä.

Käännyin siis yhden lempikirjani puoleen. Kyseessä on Albert Espinosan El Mundo Azul (”Sininen maailma”). Avasin kirjan satunnaiselta aukeamalta ja silmiini osui seuraava virke: ”Siinä minä olin, tuijottamassa pimeyteen, odottamassa päivänvaloa.”

Mikä sattuma! Lainaus kuvasi täydellisesti sen hetkistä tyhjää olotilaani. Oliko kyseessä merkki maailmalta?

Suljin kirjan ja palasin takaisin työni pariin.

Post-it -laput

Ajattelin nyt olevani täynnä ideoita siitä, miten kokoaisin kirjoitukseni, ja olin valmis kirjoittamaan ensimmäisen sivun. Kirjoitin ”Sattuma vai seuraus?”, ja tunsin heti oloni paremmaksi. Aivan kuin olisin tämän monimutkaisen kysymyksen avulla päässyt jonkin esteen yli.

Ja sitten inspiraationi olikin taas lopussaan, tai ennemminkin intoni ja kärsivällisyyteni.

Yritin epätoivoisesti miettiä jotakin toista sattumaa, jotta voisin jatkaa kirjoittamistani. Hetken päästä kuitenkin taas lannistuin ja päätin tehdä jotakin muuta. Laitoin ruokaa ja kävin suihkussa.

Olin niin väsynyt, että päätin, että parempi antaa asian olla, ja kömmin sänkyyni. Huomenna on uusi päivä. Aloitetaan puhtaalta pöydältä.

Heräsin aikaisin aamulla lähes kostonhimoisena. Söin aamupalan ja istahdin tyhjän sivun eteen, josta oli nyt tullut pahin viholliseni.

Tunsin olevani jumissa loputtomassa kierteessä ja kävin taas läpi kaikki edellispäivänä kokemani turhautumisen tunteet, jotka saivat minut epäilemään kykyjäni kirjoittajana.

Ehkä minun kohdallani ei ollut kyse sattumasta, vaan seurauksesta? Sehän olin minä itse, joka viivytteli sen tekemistä mikä vaikutti mahdottomalta, eikö?

Totuus on se, etten kyennyt istumaan työpöytäni edessä muutamaa minuuttia kauempaa. Usein inspiraatio ei tule luoksemme itsestään, se pitää etsiä.

Olisin voinut tehdä luonnoksia, hahmotella, etsiä tietoa aiheesta tai yksinkertaisesti päättää etsiä sellaisen uuden aiheen, jonka olisin voinut yhdistää tähän aiheeseen. Annoin kuitenkin toivottomuuden ja turhautumisen viedä minut mukanaan, mikä taas sai minut ajattelemaan, etten ollut kykeneväinen kirjoittamaan ja tämä johti siihen, että aika vain lipui ohitseni, enkä tehnyt mitään edes yrittääkseni.

Nyt löydän itseni kirjoittamasta näitä viimeisiä sanoja, jotka sattuman (vai seurauksen?) kautta saivat minut miettimään kaikkein tärkeintä asiaa: Pelottiko minua kirjoittaa ajatukseni? Vai eikö näiden ajatusten jakaminen ollut turvallista?

Vain kaksi tästä kirjoituksesta löytyvää asiaa ovat varmoja:

Ensinnäkin se, että avasin taas myöhemmin lempikirjani satunnaiselta aukeamalta ja sattuman kautta löysin seuraavan virkkeen: “Selvittämättömät vastaukset eivät ole hyväksyttyjä pelkoja”.

Toisekseen, sattuman kautta, yksi ajatus johti toiseen. Olen ollut sanojeni ja tunteitteni herra.

Palasin lukemaan ja käänsin sivua.

“Maailma on kaikkein suurin piha.”

UUTISIA VERKOSSA