Rakkaus on paljon parempi opettaja kuin väkivalta

Tämä artikkeli on omistettu kaikille ihmisille, jotka ajattelevat ”kunnon läimäisyn silloin tällöin olevan lapsille tarpeen, jotta he käyttäytyisivät kunnolla.” Sanon tämän kielellä, jota käytetään kaduilla, koska olen tätä kuullut kouluissa, leikkikentillä, puistoissa ja sosiaalisessa mediassa. Sanon sen myös tuolla tavalla, jotta siitä heijastuu se, miten surullista se on.

Me olemme siirtyneet opettavaisesta mallista, jossa lapset eivät saanet sanoa mitään, malliin, joka hajauttaa vanhempia ja luo kaaosta lapsiin liittyen. Se on kuin Baabelin torni jossa vallitsee relativismi. Kaikki voi olla hyvin, tai kaikki voi olla huonosti. Kaikki riippuu olosuhteista.

Ei kaikki kuitenkaan ole kyseenalaista. Kuten missä muussa tahansa ympäristössä, kun kyseessä on koulutus, aina on olemassa joitain rajoja joita ei saa ylittää. Yksi niistä on väkivalta.

Läimäytys on väkivaltaa

”En lyö lastani. Läimäytän häntä vain silloin tällöin, jotta hän oppisi käyttäytymään ja muistaisi kuka täällä käskee.” ”Se sattuu itse asiassa minua enemmän kuin häntä.” ”En pidä siitä, mutta joskus minulla ei ole muuta vaihtoehtoa.” Ensiksikin, jos opetamme lapsillemme että väkivallan avulla – sen tyypistä riippumatta – voidaan tavoitella päämäärää, niin sen lapset myös oppivat. 

Pidetään mielessä, että meidän omat toimintamme kouluttavat lapsiamme eniten. Ei ole mitään mikä opettaisi nopeammin tai paremmin kuin esimerkit joita asetat lapsillesi.

He eivät myöskään myöhemmin halua lyödä työkavereitaan, mutta he harkitsevat sitä vaihtoehtona, sillä heidän vanhempansa tai opettajansakin tekivät näin. Itse asiassa he voivat käyttää väkivaltaa työkaveriinsa, vaikka rakastavat tätä. Silloinhan heillä on suurempi peruste käyttää väkivaltaa myös ihmisiin joista he eivät pidä, eikö niin?

”Joskus minulla ei ole muuta vaihtoehtoa.” Tämä lause liittää väkivallan turhautuneisuuteen. Antamalla tuon läimäyksen, vanhemmat huomaavat olevansa turhautuneita saavuttamatta tavoitetta millään muulla tavalla. Usein raivo on kätketty tähän toimintaan, kun heidän täytyy käydä niin halveksuttavan tilanteen läpi. Se on tunne joka edellyttää paljon energiaa sen vapauttamiseen, ja siksi myös voimakkaampaa iskua.

Läimäytys on surullista

Se on surullista, sillä se aiheuttaa kipua. Se on surullista, sillä se aiheuttaa pelkoa. Se on surullista, sillä se aiheuttaa kyyneleitä. Se voi jopa aiheuttaa nuo kaikki kolme samaan aikaan, ilman että mikään opetus menee perille. Tämä rangaistus, kuten kaikki muutkin rangaistukset, keskittyy negatiiviseen, siihen, mitä sinun ei pitäisi koskaan tehdä. Läimäys ei puhu vaihtoehtoisten käyttäytymismallien puolesta. Se saattaa opettaa, ettet saisi lyödä ystäviäsi tai luokkakavereitasi, mutta läimäys ei opeta miten toimia kun kohdataan kritiikkiä tai muita negatiivisia kommentteja.

Tällä tavalla lapsi saattaa siirtyä lyömisestä uhkailemiseen, syrjintään, eristäytymiseen, tai muunlaiseen toisten loukkaamiseen. Siten he saavat aina osakseen huutamista, läimäytyksiä, ja iskuja tuollaisesta käyttäytymisestä, eivätkä he koskaan opi miten maailmassa tulisi käyttäytyä oikein.

Väkivallan puolustaminen ”kokemuksena”

Yksi yleisistä kommenteista on ”minua lyötiin, ja minulle kävi loppujen lopuksi ihan hyvin.” Onneksi heille kävi loppujen lopuksi hyvin, tietyistä kasvatustavoista “huolimatta”, eikä näiden kasvatustapojen “ansiosta”. Sinulla oli varmasti joku, joka opetti sinua tai ketä sinä voisit tarkkailla oppiaksesi miten eri asiat tehtiin. Joku, joka opetti sinua olemaan käyttämättä väkivaltaa osana asioiden järjestämistä ja neuvottelemista.

Pidä mielessä, että kysymys on tästä, ei mistään muusta. Onneksi läimäyttely ei aina saa ihmisiä traumatisoitumaan. Mitä yritämme sanoa on se, että lasta voi kouluttaa ilman minkäänlaista väkivaltaa. Mutta tämä vaatii enemmän vaivaa, enemmän kärsivällisyyttä, enemmän mietiskelyä, ja enemmän lasten kanssa vietettyä aikaa. Laatuaikaa, ei pelkästään sitä aikaa mitä sinulla on jäljellä töiden jälkeen, siivoamisen jälkeen, vaatteiden silittämisen tai kaupassa käynnin jälkeen.

Tämä vaatii meitä kiinnittämään huomiota heidän tekemisiinsä, ei vain sitä mikä ylittää herkkätunteisuudemme rajat ja on meille kiusaksi. Meidän on kiinnitettävä huomiota siihen mitä sanomme heille, ei vain silloin kun he käyttäytyvät huonosti tai koettelevat kärsivällisyyttämme.

Jos teemme näin, läimäytykset katoavat, sillä ne eivät enää ole tarpeen. Emme tarvitse enää noita jyrkkiä toimenpiteitä suoristaaksemme liian taipunutta puunrunkoa. Sen sijaan teemme tämän rakkauden avulla, jokaisen kasvaneen tuuman avulla.

Se ei satu enää. Ajattele, onko mitään kauniimpaa kuin tuo? Kaiken lisäksi, lapsillakin on heidän omat tärkeät asiansa…