Psykologinen pahoinpitely: minun tarinani

· 12.5.2018

Muutama vuosi sitten minulla oli mahdollisuus asua itseäni paljon nuorempien ihmisten kanssa. Jos en olisi tehnyt päätöstä palata takaisin opintojen pariin, en olisi välttämättä koskaan tavannut heitä. Heidän ikänsä olivat jossain oman sukupolveni ja omien lasteni sukupolven välillä.

Eräs asia kiinnitti huomioni, erityisesti tyttöjen keskuudessa. He upottautuivat täysin suhteisiin, jotka oli kyllästetty psykologisella pahoinpitelyllä, eivätkä edes tajunneet sitä. Oliko tässä kaikki, mitä tulevaisuudella oli heille tarjota?

He kertoilivat minulle miten he olivat ajautuneet riitoihin ja “tappeluihin” poikaystäviensä kanssa. Tarina kuulosti aina samalta: alkuun he selittivät syyn oman suuttumuksensa taustalla, miten he olivat päätyneet ratkeamispisteeseen ja päättivät tarinan jonkinlaisella syyllisyyden tai vastuullisuuden tunteella. Jotakin sen kaltaista, kuten “Minulla on todella paha luonteenlaatu”, “Ei hän oikeastaan ole tehnyt mitään pahaa…”

Totta puhuen heidän tarinansa saivat niskavillani nousemaan pystyyn. He puhuivat asioista, joita yhdenkään tytön ei koskaan tulisi sietää. Nämä tytöt keksivät selityksiä kaikille heidän pahoille teoilleen, jopa jos eivät hyväksyneet sitä miten heitä kohdeltiin. Jos he olisivat ajatelleet asiaa objektiivisesti, olen varma että he eivät olisi myöskään hyväksyneet näitä oikeutuksia, joihin he niin tiukasti tarrautuivat.

Joinain aamuina saatoin nähdä heidän saapuvan kotiin tietyn surullisuuden vallassa. Erossaolon aikana he kertoivat muille mitä oli tapahtunut, kunnes kaikki sisimpään suljettu pursui ulos. Tämä oli niin ilmiselvää. Nämä kasvot eivät kuuluneet tytölle joka on rakastunut. Nämä kasvot olivat jonkun, joka oli riippuvaisessa ja myrkyllisessä suhteessa, psykologisella pahoinpitelyllä kyllästetyssä.

Ja tällöin kysyin itseltäni, emmekö voi tehdä mitään varoittaaksemme heitä? Täytyykö meidän jokaisen nähdä väärinkäytös omin silmin ja kärsiä sen aiheuttamat kammottavat seuraukset todella nähdäksemme sen olemassaolon? Joten tämä artikkeli on tätä tarkoitusta varten, heitä varten, ja jokaista joka saattaa kokea sen hyödylliseksi.

Tämä on erään tytön todistajanlausunto. Ystävän, joka hitaasti lankesi psykologisen pahoinpitelyn kynsiin sitä edes tajuamatta, kunnes oli jo melkein liian myöhäistä.

Psykologisen pahoinpitelyn tapaus tosielämästä

epätoivoinen nainen
Minä sallin itseni langeta nätissä valkoisessa lakanassa leijuvan kummituksen pauloihin. Hän oli vanhempi ja kokeneempi. Minä en nähnyt sitä, enkä ymmärtänyt sitä. Tuona aikana emme tienneet mitään psykologisesta hyväksikäytöstä. Valitettavasti en onnistunut avaamaan omia silmiäni totuudelle ennen kuin oli jo liian myöhäistä.

Minä halusin vain tuntea olevani oma itseni ja kokea täydellisen lapsuuden poikani kautta. Sellaisen täydellisen lapsuuden, jonka kuvittelin olevan mahdollinen sellaisessa “onnellisen perheen” ajatelmassa, jollaista olin aina kaivannut.

Kun tulin raskaaksi, hänen todellinen minänsä alkoi tulla esiin. Hän alkoi kohdella minua kaltoin, huutaa, loukata ja riidellä kanssani jokaisesta pienimmästäkin asiasta. Hän sai minut tuntemaan oloni alempiarvoiseksi ja kykenemättömäksi tekemään mitään. Kuka minä muka olin ilman häntä?

Kaikki muuttui huonommaksi kun olin synnyttänyt poikani

Kun pieni poikamme syntyi, asiat muuttuivat entistä huonommaksi. Hän jopa kävi päälleni, kun pitelin vauvaa sylissäni. Tästä lähtien minä koetin välttää riitoja niin paljon kuin mahdollista. Minä pakenin hänen räjähtävänä ilmeneviä raivonpurkauksiaan ja sallin silkan “anna anteeksi” vakuuttaa itseni paremmasta. Puuskia oli entistä tiuhemmin. Minä jäin jumiin psykologisen pahoinpitelyn ansaan. Suurimman osan ajasta minä koin olevani siitä vastuussa. Olinko minä syyllinen, johtuen omasta ikävästä luonteenlaadustani?

Hän lakkasi käymästä töissä ja auttamasta kotona. Jos hänellä oli olutta hän muuttui itse Saatanaksi. Hän pahoinpiteli minua sanoilla, löi ja rikkoi kaiken minkä käsiinsä sai. Minä kuitenkin pidin tämän yhden kauniin tavoitteen mielessäni: onnellinen perhe. Jokaisella pariskunnalla on omat riitansa, minä vakuutin itselleni.

Kun hän riiteli kanssani minä välttelin häntä. Minulle oli käsittämätöntä, että minun täytyi myös omassa kodissani kokea samat huudot ja loukkaukset kuin lapsuuden kodissani. Pahinta tässä oli juuri tuhoisa asenne. Se ei parannu, vaan muuttuu syvemmäksi kuiluksi joka päivä.

Hän alkoi kohdella poikaamme kaltoin tämän ollessa kolmivuotias. Nöyryyttääkseen häntä aivan kuten teki minullekin. Meidän poikamme oli helppo kohde kaikelle sille vihalle, mitä mieheni oli säilönyt sisäänsä. Vihaa. Miksi? En saa koskaan tietää. Mutta sen tiedän, että hän koetti pitää aina uhrin lähellään. Oli selvää, että me olimme onnettomia.

Ystäväni olivat oleellinen apu jotta sain avattua silmäni todellisuudelle

Laajensin hitaasti sosiaalista piiriäni. Sain uusia ystäviä, vaikka olinkin jo melko erakoitunut. Ja minä näin — aloin nähdä ja minut pakotettiin näkemään — että tällaiset riidat eivät olleet normaaleja. Hän tuhosi itsetuntoni.

Raadoin niska limassa kotona ja kodin ulkopuolella yrittäessäni tienata meille hieman rahaa. Kesällä, kun olin ollut tarjoilijana yhdeksän tai kymmenen tuntia, karkasin ystävieni kanssa rientoihin muutamaksi tunniksi. Löysin hieman lohtua suloisista rohkaisun sanoista ja hellyydestä. Kun talvi kuitenkin palasi, palasin minäkin takaisin vankilaani. Jokainen kulunut päivä sai unelman onnellisesta perheestä tuntumaan entistä kaukaisemmalta.

kaksi ystävää kuuntelevat ystäväänsä

Minun poikani oli kolmevuotias, enkä minä oikeastaan ollut todella katsonut itseäni peilistä kahteen vuoteen. Olin menettänyt kaiken mielenkiinnon meikkaamisen tai itsestäni kauniin tekemisen suhteen. Miksi olisin vaivautunut? Minä olin ruma ja väsynyt.

Tunsin oloni vanhaksi kolmekymmenvuotiaana. Hän jatkuvasti huusi minulle ja vähätteli minua niissä harvoissa tapahtumissa, joissa kävimme. Mikään mitä tein ei ollut hyväksyttävää tai oikein. Minun silmiäni peitti suru, aivan kuten meri muuttuu sameaksi kuuttomana yönä.

Suhtauduin tähän varoitusmerkkinä. Tämä ei kuulunut suunnitelmaan.

Tietoisuus tilanteesta teki tuskastani entistä syvempää

Minusta alkoi tuntua kuin tämä valitsemani elämä olisi oma vastuuni, kuin se olisi kaikki ollut omaa syytäni. Ja minä valehtelin suhteestamme aivan kaikille. Minä keksin verukkeita, kunnes sain kaikki vakuuttuneeksi siitä, että hiustenlähtöni johtui hormonaalisista syistä.

Eräänä päivänä jotain napsahti ja minun kehoni kertoi mielelleni, että liika on liikaa. Minä sain paniikkikohtauksen, joka lennätti minut suoraan kuoleman porteille. Tunsin, miten kehoni lakkasi hitaasti toimimasta. Ensin menetin tunnon sormistani, sitten käsistäni ja jalkateristäni. Tämän jälkeen tunnottomiksi muuttuivat kasvoni, kieleni, käsivarteni ja jalkani… Ja hengitykseni muuttui epäsäännölliseksi.

En toivoisi samaa kenellekään, katsella kuinka oma keho lakkaa toimimasta vähä vähältä. Ystäväni veivät minut sairaalaan ja viivyin siellä yön yli tarkkailussa. Mies marssi kotiin lapsemme kanssa. Tämän pienen kaupungin lääkäri ei ollut ainoastaan ystäväni, vaan lisäksi psykiatri. Hän suositteli, että viettäisin loppuviikon ystäväni luona rauhassa ja toipuakseni.

Minä opin sanomaan “ei”

Näin minä aloitin palautumiseni, joka kesti kokonaiset viisi päivää ennen paluutani kotiin. Siinä hän oli kuistilla. Minä kävelin portaat ylös ja halasin häntä. “Olen tullut takaisin ja oloni on paljon parempi,” sanoin hänelle. Hän torjui minut tönäisyllä, joka sai minut menettämään tasapainoni.

Hän alkoi huutaa minulle, mutta en muista hänen sanojaan. Yhtäkkiä en pystynyt enää kuulemaan häntä. Pystyin ainoastaan näkemään hänen huutonsa, tönäisynsä ja hänen eleistään ja äänestään huokuvan väkivallan, joka kauhistutti minua.

Minua pelotti, itseni ja lapseni puolesta, sekä kotiini kanssani tulleen ystäväni puolesta. Juokse!” oli ainut asia, joka tuli mieleeni. Mutta en voinut lähteä ottamatta 5-vuotiasta poikaani kanssani, koska pelkäsin miehen satuttavan häntä vain satuttaakseen minua. Näin minä ajattelin, että hän tekisi sen kostaakseen minulle. Vaikka minä en ollut tehnyt mitään!

Me poistuimme kauhuissamme, käsivarsiemme iho kananlihalla. Kukaan ei sanonut sanaakaan koko matkalla ystäväni kotiin. Päästyämme sinne me olimme hiljaa. Joitakin minuutteja myöhemmin hän saapui. Minä menin ulos toisen kerroksen terassille ja tapasin hänet siellä.

 

psykologinen pahoinpitely

Vielä kerran hän sanoi olevansa pahoillaan

Vaan arvaatteko mitä? Silloin oli liian myöhäistä. Yksi sana purkautui minusta ulos, jostain sieluni syvyyksistä. “EI!! En voi tehdä sitä enää. Olen saanut sinusta tarpeekseni!” Olin tehnyt päätöksen poistua omasta psykologisen pahoinpitelyn häkistäni.

Minä toivoin että hän olisi onnellinen yksin, sillä hän ei vaikuttanut olevan sitä minun kanssani ja kerroin hänelle rakastavani häntä todella paljon. Eron seurauksena hän on ainoastaan soittanut tehdäkseen tappouhkauksia. Hän on uhonnut minulle, että hän tulee vielä saamaan kostonsa kokemansa nöyryytyksen vuoksi.

Ei, me emme halua nähdä häntä. Hän satuttaa meitä ollessaan lähellä. Hän vetää meidät molemmat alas kanssaan, minut ja poikani. Välimatkan päässä oleminen on ainut tapa, jolla minä voin saada tarvitsemani: rauhaa itselleni ja ennen kaikkea pojalleni. En salli kenenkään vahingoittaa häntä, en edes hänen sieluaan. On minun velvollisuuteni äitinä opettaa häntä olemaan koskaan sekoittamatta rakkautta ja nöyryyttämistä keskenään.

… Koska jos joku rakastaa sinua, hän ei kiduta sinua psykologisesti.