Pitäisikö jatkaa vai lopettaa kokonaan?
Elämässä tulee vastaan monia sellaisia hetkiä, joina ihmisen täytyy päättää, jatkaako hän valitsemallaan polulla vai tekeekö täyskäännöksen ja lopettaa senhetkiset tekemisensä täysin. Jäljellä on vain yksi asia ja se on lopullisen päätöksen tekeminen.
Rakkaus on kenties yksi kaikkein monimutkaisimmista asioista, joiden suhteen elämässä täytyy tehdä päätöksiä suuntaan tai toiseen. Me tunnemme usein olomme jakaantuneeksi yrittäessämme päättää, mitä sydämemme meille kertoo väsymättömällä sykkeellään ja mitä järki meille sanoo siitä, mitä meidän kannattaisi oikeasti tehdä.
Tästä syystä onkin niin, että kun sydän sykkii voimakkaasti, mutta myös vuotaa verta, itkee ja kärsii, on ehkä parempi vain sanoa hyvästit kyseessä olevalle rakkaudelle. Koska me olemme kuin vene, joka lipuu hiljalleen yhä kauemmas ja kauemmas, jos emme osaa rakastaa itseämme ennen muita. Jos menetämme itsetuntomme siksi, että tunnemme syyllisyyttä sen suhteen, kuinka joku muu meitä kohtelee, vaikka kuvittelisimmekin kyseisen henkilön rakastavan meitä, on se sama kuin hyppäisimme suureen valtamereen ilman mahdollisuutta paeta. Tämän emme voi antaa tapahtua missään nimessä.
On olemassa sellaisia aikoja, jolloin rakkaus tekee kipeää, repii sielumme pieniksi riekaleiksi, tekee meidät onnettomiksi ja estää meitä kunnioittamasta ja ymmärtämästä itseämme. Nämä ovat sellaisia hetkiä, jolloin rakkaus ei näytä osaavan olla meidän puolellamme vaikeina aikoina; se hämmentää meidät ja saattaa meidät surun valtaan. Meidän pitäisi vain sanoa hyvästit sille, vaikka sen tekeminen tuntuukin siltä kuin se murentaisi meidät sisältä päin.
Joskus rakkaus on jotain, mitä ei voi selittää sanoilla, sillä sen voi ainoastaan tuntea ja ymmärtää sellainen ihminen, joka on sen tuntenut ja kokenut. Ja ehkäpä ainoa asia, minkä voimme tehdä, on jäljittää nöyrästi ja kaikessa hiljaisuudessa sen syvintä olemusta. Rakkaus saapuu kuin tuulessa kieppuva tuulimylly, täynnä toiveita, tunteita ja aistimuksia, jotka saavat meidät tuntemaan olomme onnelliseksi, eläväksi ja jollain tapaa uudistuneeksi.
“Se on polttavaa jäätä, se on jäätynyt tuli,
se on haava joka kirvelee, mutta sitä ei tunne,
se on mukava uni, läsnäoleva paholainen,
se on lyhyt, hyvin kaivattu lepo.
Se on huolimattomuus, joka saa meidät välittämään,
pelkuri, jolla on rohkea nimi,
yksinäinen kävelijä ihmisjoukossa,
rakkaus vain rakastettavaksi.
Se on vangittu vapaus,
joka kestää viimeiseen kouristukseen,
sairaus, joka leviää parantuessaan.
Tämä on lapsi nimeltä Rakkaus, tämä on sen kurimus.
Katso ystävyyttä, jonka solmit olemattomuuden kanssa, mutta
joka on ristiriidassa kaiken suhteen itsensä kanssa!”
-Francisco de Quevedo-
Mutta joskus kaikki saattaakin tapahtua aivan päinvastaisella tavalla. Jos me emme edes pysty ymmärtämään itseämme, jos olemme aivan täynnä ristiriitoja, voi edessä olla äärimmäisen haastava matka kun yrittää koordinoida elämäänsä valitsemansa kumppanin rinnalla. Kun oma henkinen tasapainomme ja sisäinen rauhamme alkavat särkyä, ei meille enää jää mitään muuta vaihtoehtoa kuin heittää lopullisesti hyvästit.
Koska minä rakastan, arvostan ja kunnioitan itseäni, ja tarvitsen myös osakseni kunnioitusta muilta ihmisiltä. Koska tunnen oloni varmaksi siitä, mitä minä haluan ja erityisesti siitä, mitä minä en ainakaan halua. Tämän vuoksi sanon nyt sinulle hyvästi. Ja kuten usein elämässä on tapana, kaikki pysyy ennallaan ja kaikki menee ohi.
Kokemukset ja opitut asiat jäävät luoksemme, mutta kipu kaikkoaa pikkuhiljaa ja lopulta himmenee kokonaan. Vaikka seuraava sanonta onkin varsin yksinkertainen ja muodostunut jollain tavalla jo kliseeksikin, on se kuitenkin samalla melko paikkansapitävä: on parempi olla yksin kuin huonossa seurassa.
Tämä on se syy, minkä vuoksi itsensä rakastamisen oppiminen on se ensimmäinen asia, jonka tulisi ohjata meitä, ettei meistä tule rakkauden sätkynukkeja. Älä siis särje sydäntäsi, sieluasi ja mieltäsi sellaisen rakkauden takia, joka ei oikeasti edes ole rakkautta. Hyvä ihminen, rakasta itseäsi.