Palliatiivinen hoito parantumattomissa sairauksissa

Muuttuvaan ympäristöön sopeutuminen silloin, kun sitä voidaan hallita vain jossakin määrin, asettaa ihmiselle aina haasteita. Monissa tapauksissa voimme ihmetellä, miten jotkut ihmiset, joiden elämä on jo päättymässä, tekevät tiettyjä sitoumuksia tai osallistuvat tiettyihin projekteihin. No, tämän luonnollisen komplikaatioiden ja ongelmien etsinnän toisella puolella löydämme yhden niistä haasteista, jotka eniten vaarantavat mahdollisuutemme sopeutua: uutiset sairaudesta, johon ei ole parannuskeinoa.

Me kaikki tiedämme kuolevamme. Katsomme jopa röyhkeällä tavalla kauas tulevaisuuteen tietäen, että yksi onnettomuus voi johtaa tähän lopputulokseen muutamassa hetkessä ilmoittamatta siitä tai ennakoimasta sitä. Kaikki, tai ainakin useimmat meistä kuitenkin toivovat, että meillä olisi vielä useita vuosia jäljellä, vaikka vain siksi, että elämän listalta löytyy edelleen tekemättömiä tekoja ja täyttämättömiä unelmia.

Työstetäänpä tätä asetelmaa, sillä se kehottaa meitä tekemään suunnitelmia huomiseksi, viikon, kuukauden tai kahden päästä. Toisin sanoen kuoleman siirtäminen kaukaiseen horisonttiin tai sen mieltäminen hyvin kaukaisena mahdollisuutena asettaa meidät avaruusaikaan hyvin ainutlaatuisella tavalla.

Tämä arkkitehtuuri hajoaa väistämättä silloin, kun elämämme vaarantuu tietämällä, että sairastamme tappavaa sairautta johon ei ole parannuskeinoa. Siksi tässä artikkelissa haluamme puhua tästä ennenaikaisesta kaksintaistelusta ja syvennymme tarkemmin yhteen tärkeään toimenpiteeseen, johon ammattilainen yleensä keskittyy potilaan psykologisessa hoidossa: palliatiivinen hoito.

Palliatiivinen hoito

Näissä tapauksissa biologinen reaktio on yleensä sama kuin mitä me kokosimme uhkaavan tilanteen edessä. Emotionaalisella tasolla ahdistus on yleisin reaktio; tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö muita reaktioita voi tapahtua.

Ihmisen reaktio riippuu suurelta osin järkyttävien uutisten kognitiivisesta kehityksestä. Ensimmäisinä hetkinä monet ihmiset valitsevat asian kieltämisen. Varsinkin, jos uutiset ovat äkillisiä, eivätkä esimerkiksi sitä edeltäneen toimenpiteen lopputulos taudin etenemisen eliminoimiseksi tai hidastamiseksi.

Siksi yksi niistä pilareista, joiden päällä psykologi voi toimia potilaan laadun parantamiseksi, on juuri avustaa järkyttävien uutisten käsittelyssä yksityiskohtaisemmin rakentamalla tarinaa, joka on kyseiselle henkilölle pätevä. Siksi ensimmäinen tehtävä, jonka ammattilainen ottaa tehtäväkseen, on kuunnella ja pitää seuraa – tietää ja ymmärtää, millainen ihminen heidän edessään seisoo.

Yksi hyvä tutkimus/arviointi kertoo psykologille kaiken, mitä siinä toivossa on rikottu, millaisia luopumisia tähän ennenaikaiseen loppuun liittyy, ja joka aiheuttaa potilaalle niin paljon tuskaa.

Näin ollen suuri osa ammattilaisen tarjoamasta avusta saa arvoa, kun hän saa potilaan ymmärtämään ja mieltämään, että palliatiivinen hoito antaa hänelle hyödyllistä tukea. Tämä on tehokas avunantaja hänen kärsimystensä rinnalla, sillä parantumaton sairaus ei ole se muutos, joka vaatii ammattilaisen läsnäoloa, vaan siitä seuraava kärsimys. Avusta on hyötyä potilaan sisimmässä, kun taas puolestaan useimmat ulkoisista yrityksistä eivät tuota tuloksia tai ne ovat arvaamattomia.

Ammattilaisen on jatkettava uutisten synnyttämän ahdistuksen parissa ja sen kanssa voidaan työskennellä tunteena eri tasoilla. Kognitiivisella tasolla potilasta voidaan auttaa sijoittumaan uuteen ulottuvuuteensa.

Vaihtoehtoinen tapa elää nykyhetkeä, jota kuvaillaan niin monissa kirjoissa ja elokuvissa, ei ole todellinen. Pukeudumme kun lähdemme ulos kotoa, harjaamme hampaamme kun menemme nukkumaan, pakkaamme matkalaukun kun lähdemme matkalle. Toisin sanoen näissä tapauksissa henkilö ajattelee edelleen tulevaa ja näin sen on oltava.

Useimmiten tässä yhteydessä toteutuvissa toimissa keskitytään uhan tunteeseen, joka johtuu:

• Vaarantuneesta elintärkeästä koskemattomuudesta
• Epävarmuudesta siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu
• Resurssien puutteesta
• Negatiiviseen tunnetilaan sairauden kohtaamisesta

Fysiologisella tasolla ahdistus tuottaa aktivointia. Muistakaamme, että aikojen alussa sama jännitys on auttanut meitä pakenemaan saalistajilta viidakossa. Siksi olisi erittäin myönteistä, että potilas voisi antaa periksi tuolle yliaktivoinnille.

Ahdistuneisuuden vähentämiseksi potilas voi valita erilaisia rentoutumistekniikoita tai jopa urheilua. Se, millaisia vaihtoehtoja potilaalle valitaan, riippuu tietysti potilaan fyysisistä olosuhteista, mutta myös heidän aikaisemmasta historiastaan tai lähipiirin tarjoaman tuen asemasta ja mahdollisuuksista.

Tässä mielessä viittaamme Mariant Lacastan esiintuomaan ensimmäiseen asiaan artikkelissaan Psykologin rooli palliatiivisessa hoidossa: tarpeiden tunnistaminen (esp. El papel del psicólogo en los cuidados paliativos: la identificación de necesidades). Ammattilaisen tarjoamaan hyvään interventioon siinä määrin kuin hän pystyy vastaamaan osaamisellaan ja toimivallallaan potilaan tarpeisiin.

Olemme puhuneet kuuntelemisesta, jossa potilaan tunteet normalisoidaan – mukaan lukien ne ristiriitaisuudet, joita prosessissa saattaa nousta esille – niiden järkyttävien uutisten aiheuttaman ahdistuksen kohtaamisesta, siitä potilaan pelosta hylätä ympärillä olevat ihmiset tai sen toivon osan hallinnasta, joka pysyy, olivat uutiset sitten miten lannistavia tahansa. Palliatiivinen hoito tarjoaa tukea tällä osa-alueella.

Tässä tapauksessa ei ole hyvä luoda vääriä odotuksia, mutta emme saa myöskään haudata maltillista optimismia tulevien tapahtumien edessä. Tämä on ehkä yksi kaikkein haastavimmista toimenpiteen osa-alueista sen edellyttämän herkkyyden vuoksi. Tässä mielessä ammattilaisen on ajateltava, että hän ei aina työskentele sellaisen henkilön kanssa, joka on täysin tietoinen sairautensa todennäköisestä lopputuloksesta tai joka puhuisi sellaisena henkilönä, jota ei ole mahdollista parantaa.

Psykologinen interventio ympäristössä

Usein yksi psykologin tehtäviin kuuluvista toimenpiteistä on didaktisen harjoituksen suorittaminen potilaan lähipiirin kanssa. Puhumme siis niistä ihmisistä, jotka elävät yhdessä potilaan vierellä tämän ennenaikaisen surun kanssa ja joiden mielenterveyttä on yhtälailla suojeltava. Saattohoidon aikana ammattilaiset kohtaavat todennäköisesti hetkiä, jolloin potilas ei todennäköisesti halua puhua, mutta jolloin hänen lähipiirinsä tarvitsee tätä viestintää ja päinvastoin.

Oli tilanne mikä tahansa, jos ammattilainen havaitsee että joku on vaarassa, on parasta ottaa tämä interventio esille suoraan kyseisen henkilön kanssa. Monissa tapauksissa on parasta, että interventio on toisen ammattilaisen johtama, ylläpitäen aina viestintää.

Toisaalta on parasta, että interventio toteutetaan yhteydessä muiden terveydenhuoltojärjestelmän osa-alueiden kanssa (Sánchez Sobrino ja Sastre Moyano, 1996). Tämän yhteistyön avulla psykologit pystyvät löytämään tavan säilyttää parhain mahdollisin keinoin potilaan oman autonomian ja hallinnan tunnetta.

Parantumatonta sairautta sairastava ihminen ei kenties voi enää mennä kävelylle yksin, mutta hän voi valita ajan, jolloin hän haluaa tehdä sen tai ne vaatteet, joihin hän haluaa pukeutua. Nämä voivat olla monille pelkkiä yksityiskohtia, mutta näissä tapauksissa nämä yksityiskohdat ovat vielä tärkeämpiä, koska ammattilaisen tarjoama interventio on sidottu tiettyihin rajoituksiin.