Ouroboros: paradoksi ja ikuinen paluu

Ouroboros on melko tunnettu käsite. Monet uskonnot, filosofit ja fyysikot ovat kuitenkin vastustaneetkin sitä. Se viittaa ajatukseen äärettömyydestä, ja useat intellektuellit ovat työstäneet sitä.

Muinaisessa Kreikassa äärettömyyttä edusti kuva, joka tunnettiin nimellä “ouroboros”. Se on kuva käärmeestä häntä suussaan. Se syö itsensä.

Tästä kuviosta syntyy seuraava paradoksi: “Jos käärme syö ensin häntänsä ja sitten päätyy nielemään koko kehonsa, missä on käärme?”

“Tämä ‘palaute’ on samalla kuolemattomuuden symboli, sillä Ouroborosta sanotaan, että se tappaa itsensä ja herättää itsensä henkiin, hedelmöittää itsensä ja synnyttää itsensä. Se symboloi Yhtä, joka lähtee vastakohtien törmäyksestä, ja siksi se muodostaa prima materian salaisuuden, joka […] kiistatta juontaa juurensa ihmisen alitajunnasta.”

-Carl Jung-

Äärellisen ja äärettömän välinen suhde

Ouroboros viittaa siihen jännittyneeseen suhteeseen äärellisen ja äärettömän välillä. Se viittaa myös olemassaolon ja kaiken olemassa olevan syklisyyteen. Se haastaa lineaarisen aikakäsityksen, jossa kuljemme eteenpäin jättäen kaiken taaksemme.

Ouroboros-hahmo on vertauskuva alun ja lopun kohtaamisesta samassa pisteessä. Tästä näkökulmasta katsottuna ei ole olemassa todellista alkua ja loppua, vaan syklien ikuinen toisto, jossa kaikki palaa alkuun. Siksi aika ei ole lineaarinen, joten paradoksi on taaksepäin siirtymisessä, etenemisessä palaamalla takaisin alkuun.

Samalla tämä viittaa “äärettömyyden” käsitteeseen. Tämä määritellään sellaiseksi, jolla ei ole loppua. Se voidaan todellakin ymmärtää joksikin niin laajaksi, ettei sillä ole rajoja. Ouroboros -ajatuksen mukaan syy siihen, että sillä ei ole alkua eikä loppua, on kuitenkin se, että alku ja loppu ovat todellisuudet, jotka aina kohtaavat.

Ouroboros ja äärettömyyden paradoksi

Aika on esitetty kiertokulkuna ouroboros -paradoksissa. Se viittaa siihen, että tulevaisuus nielee jokaisen nykyhetken. Käärme puree omaa häntäänsä ja nielee itsensä. Tämä näkyy ihmiselämässä itsessään: se tulee tyhjästä ja palaa tyhjään kuoleman mukana.

Tapa, jolla mittaamme aikaa, edustaa tätä todellisuutta. Kellon viisarit alkavat yhdestä pisteestä ja muodostavat ympyrämäisen reitin, kunnes ne lopulta palaavat samaan paikkaan. Jakso toistetaan sitten ikuisesti. Sama tapahtuu joka viikko, joka kuukausi ja joka vuosi. Se, että numero vaihtuu vuodesta toiseen, on vain kulttuurinen prosessi. Pohjimmiltaan ne ovat loputtomia syklejä.

Yksi mielenkiintoinen näkökohta tässä kaikessa on se, että vaikka ouroboros on kreikkalainen symboli, josta tuli myöhemmin yleismaailmallinen, siitä oli olemassa versio myös atsteekkien kulttuurissa. Ainoa ero on, että se oli sulkakäärme. Konsepti oli kuitenkin täsmälleen sama.

Ikuinen paluu

Suurin osa itämaisista kosmologioista perustuu tähän todellisuuden syklisen kulumisen periaatteeseen. Lännessä Friedrich Nietzche esitti ajatuksen “ikuisesta paluusta”. Hänen ajatuksestaan tuli suosittu, mutta se ei löytänyt juurikaan jatkuvuutta muiden filosofien ajattelussa. Tällainen periaate voidaan ilmaista kahdella tavalla: toisaalta näennäisen matemaattinen ja toisaalta ontologinen.

Matemaattisesta näkökulmasta katsottuna aika on ääretön. Universumin aine ja energia ovat kuitenkin rajallisia. Jos näin on, tapa, jolla aine ja energia yhdistyvät, on rajallinen. Siksi ajattoman äärettömän ajan sama yhdistelmä toistetaan useita kertoja.

Toisin sanoen se mikä on ollut, tulee olemaan taas. Se on uskomus siihen, että esimerkiksi kehosi muodostavat molekyylit yhdistyvät jossain vaiheessa uudelleen samalla tavalla ja tuottavat toisen samanlaisen olennon kuin sinä.

Toisaalta ontologisesta näkökulmasta ikuinen paluu on elämän ohimenevyyden vahvistus. Siirrymme kohti omaa tyhjyyttämme. Carl Jung puolestaan puhuu “regeneraatiosta”, itsensä tappamisesta kuvainnollisesti antaakseen itselleen elämän. Tämä on tiedostamattomien prosessiemme juuri.

Vaihtoehtoinen selitys

Lopuksi on sanottava, että fysiikka ei ole ollut vieras ouroboroksen paradoksille ja ikuiselle paluun kysymykselle. Kaksi fyysikkoa, Turok ja Steinhardt, uskovat, että universumin syntymiselle on vaihtoehtoinen selitys ja että se on syklinen. Heidän hypoteesissaan niin sanottu “pimeä energia” on avain kaikkeen ja synnyttää loputtomia syklejä, jolloin maailmankaikkeus alkaa yhä uudelleen ja uudelleen “räjähdyksellä”. Ehkä näin todellakin on.