Onko riippuvuuden vertaaminen kiintymykseen oikein?

Mutta yhdysvaltalainen kemiaseura American Chemical Society (ACS) on murtanut tätä panoraamaa muuttamalla sen pelisääntöjä ja todennut, että alkoholi- tai huumeriippuvuus tai mikä tahansa muu tuhoisa tapa ei ole minkään “henkilökohtaisen vian” tulosta, vaan aivojen kemian luonnollinen seuraus.

Lukuisat kokeet ovat toistuvasti osoittaneet, että riippuvuutta todella aiheuttaa dopamiinin tarve, joka taas on kemikaali, joka on vastuussa yksilön “onnellisuustasosta” (Newcombe, 2016).

Huumeita käsittelevää aivojen osaa kutsutaan ventriaaliseksi keskiaivojen peitealueeksi (VTA), joka on yleisesti ottaen tunnettu niin sanottuna palkitsemiskeskuksena. Juuri tässä aivojen osassa prosessoidaan kaikki se, mikä saa ihmisen tuntemaan olonsa hyväksi, ja missä myös tätä hermoston välittäjäainetta ja nautinnon tunnetta aiheuttavaa dopamiinia tuotetaan, julkaisee yhdysvaltalainen The Washington Post -lehti.

Esimerkiksi kokaiinista riippuvainen ihminen tukeutuu kyseiseen huumeeseen sen takia, että hän ei ole siihen asti vielä kyennyt linkittymään mihinkään muuhun. Siksi riippuvuuden vastakohta ei ole raittius, vaan yhteys muihin ihmisiin. 

“Riippuvuus lienee kenties sielun sairaus.”

-Osamu Dazai-

Kysymys kuuluu: miksi teemme mitä teemme?

Aineet eivät itsessään saa meissä aikaan hyvänolon tunnetta, vaan niiden signaalit, jotka aivomme ja muu kehomme vastaanottavat, jolloin huomio on kiinnitettävä suoritettavaan toimintaan (kuten huumeidenkäyttöön tai sukulaisen halaamiseen) ja toiminnan yhdistämiseen niihin hyviin tunteisiin, joita se tuottaa. Jotkut huumeet voivat nostaa dopamiinin tasoja jopa kymmenen kertaa normaalin tason yläpuolelle.

Tällä tavalla aivot mukautuvat dopamiinin ylikuormitukseen vähentämällä kemiallisten reseptoreiden määrää, mikä taas tarkoittaa sitä, että addikti voi lopulta tarvita yhä enemmän ja enemmän stimulantteja ylläpitääkseen samaa dopamiinien tasoa, jota huumeiden käyttö ensimmäisinä kertoina tarjosi.

Brittiläinen kirjailija Johann Hari on toisaalta jäsennellyt sarjan todisteita siitä, että ne ihmiset, jotka “elävät onnellisessa ympäristössä”, toisin sanoen joiden aivot tuottavat riittävästi dopamiinia heidän päivittäisessä elämässään, eivät ole yhtä alttiita kehittämään huumeriippuvuutta (Swanson, 2015).

“Riippuvuus ei neuvottele, ja askel askeleelta se levisi sisälläni kuin sumu.”

-Eric Clapton-

Riippuvuuden vastakohta ei ole raittius, vaan yhteys muihin ihmisiin

Hari lainaa Vancouverissa sijaitsevan yliopiston psykologian professoria Bruce Alexanderia, joka vakuuttaa, että “riippuvuus on sopeutumista” vastaavaan ympäristöön ja muistuttaa “häkkiä” (Alexander, 2010).

Yhdessä kokeiluistaan Alexander löysi jotain outoa, sillä koerotat joivat kokaiinilla terästettyä vettä kuolemaansa saakka aina silloin, kun ne olivat yksin häkeissään, eikä niillä ollut muuta tekemistä kuin huumeiden käyttäminen. Niinpä Alexander ihmetteli, mitä tapahtuisi, jos hän yrittäisi toista tapaa?

Seuraavaksi professori Alexander rakensi niin sanotun rottapuiston eli Rat Parkin. Se oli viihtyisä häkki, jossa rotilla oli värikkäitä palloja, herkullisinta rottien ruokaa, tunneleita juoksemiseen sekä useita lajitovereita. Toisin sanoen kaikkea sitä, mitä rotta vain voisi haluta.

Rat Parkissa kaikki rotat testasivat kahta vesikuppia, koska ne eivät tienneet, mitä kupit sisälsivät. Se, mikä tapahtui seuraavaksi, oli yllättävää. Hyvää elämää viettävät rotat eivät pitäneet vedestä, joka oli terästetty huumeilla. Yleensä ne välttelivät sen juomista ja kuluttivat alle neljänneksen siitä määrästä, mitä häkkiin eristetyt rotat kuluttivat. Yksikään näistä rotista ei myöskään kuollut. Kun yksin olleista ja onnettomista rotista tuli riippuvaisia, näin ei tapahtunut yhdellekään niistä rotista, jotka asuivat onnellisessa ympäristössä.

Aluksi ajateltiin, että kyseessä oli vain rottien erikoisuus, kunnes havaittiin, että samaan aikaan vastaavaa koetta käytiin myös ihmisillä. Kyseessä oli Vietnamin sota. Yhdysvaltalaisen Time-lehden mukaan heroiinin käyttö oli amerikkalaisten sotilaiden keskuudessa “yhtä yleistä kuin purukumin jauhaminen”, ja tätä väitettä tukivat selkeät todisteet: Archives of General Psychiatry -lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan 20 % amerikkalaisista sotilaista oli kehittänyt sodan aikana riippuvuuden heroiiniin.

Samaisen tutkimuksen mukaan kuitenkin 95 % näistä kotiin palanneista sotilaista voitti riippuvuuden. Hyvin harvat hakeutuivat vieroitukseen. Nämä sotilaat siirtyivät kauhistuttavasta häkistä miellyttävään ympäristöön, jossa he eivät enää halunneet käyttää huumeita.

Professori Alexander puolustaa, että tämä löytö on syvä haaste sekä klassiselle näkemykselle, jonka mukaan riippuvuus on moraalinen epäonnistuminen hedonistisen kohtuuttomuuden takia, että sille liberaalille näkemykselle, jonka mukaan riippuvuus on sairaus, joka tapahtuu kemiallisesti siepatuissa aivoissa. Itse asiassa Alexander esittää, että riippuvuus on sopeutumista. Se et ole sinä. Se on sinun häkkisi.