Myös sankarit antavat joskus periksi

Kaikkialla ympärillämme on sankareita. Sankareitamme ovat ihmiset jotka taistelevat väsymättömästi syöpää tai jotakin muuta pitkäaikaista, rappeuttavaa tai kuolemaan johtavaa sairautta vastaan. Ihmiset, jotka huumorintajullaan ja rohkeudellaan jaksavat hymyillä maailmalle huolimatta vastoinkäymisistään.

Sankarimme ovat opettaneet meille että taistelu kannattaa. He ovat opettaneet meille, että maailma voi vaihtaa väriä riippuen siitä minkälaisen lasin läpi katsomme sitä, että todelliset ystävät ovat aina meitä varten huonoina aikoina, ja asiat jotka ovat arvokkaita maksavat aina hieman enemmän.

Ainakin minulle he ovat myös opettaneet, että on olemassa taisteluita jotka kannattaa lopettaa kun loppu on merkitty. He ovat opettaneet että rehellisyys omaa itseä ja omia tunteita kohtaan ei tarkoita pelkuruutta. Mutta ennen kaikkea he ovat opettaneet, että periksi antamista ei yleensä oteta hyvin vastaan, vaikka joissain tapauksissa se olisikin luonnollisin valinta.

Kipu lähtemisen halusta

Kun sankarini sai tietää että hän oli sairas, hän ei voinut uskoa sitä, hän oli shokissa. Kieltäminen oli surun ensimmäinen vaihe. Uutiset olivat liikaa, ja hänen oli vaikea käsitellä niitä. Tässä vaiheessa hän suojeli itseään kärsimykseltä, ainakin jossain määrin.

Kun hänelle alettiin tehdä kokeita, hän alkoi ymmärtää sairauttaan. Hän tunsi itsensä koe-eläimeksi, kykenemättömänä kontrolloimaan mitään ympärillään. Hän tunsi vain kipua. Tämä kipu ja kontrollin puute saattoi hänet seuraavaan vaiheeseen: vihaan. Tässä vaiheessa hän muuttui saavuttamattomaksi, vaikeaksi ja itsepäiseksi. Tuli aika, jolloin vaikutti että toiset olivat syyllisiä hänen kipuunsa. Mutta tiesin että se oli vain hänen tapansa käsitellä asiaa.

Kolmas vaihe, joka tunnetaan tinkimisenä, meni nopeasti ohi sillä hänen sairautensa eteni nopeasti pahemmaksi. Hänellä oli hyvä päivä, mutta hän ei tiennyt kauanko se kestäisi, tai että olisiko se päivä viimeinen hänen hyvistä päivistään. Hän yritti tehdä kaikkensa parantuakseen sairaudestaan, mutta mikään ei muuttunut.

Jälkeenpäin masennus tunkeutui hänen mieleensä, sillä ajatus “jos kuolen” muuttui ajatukseksi “kun kuolen”. Mutta hän ei antanut masennuksen pitkien kynsien vangita häntä, sillä ensimmäistä kertaa hän lakkasi ajattelemasta itseään ja alkoi ajatella kaikkia muita, ihmisiä jotka hän jättäisi jälkeensä.

Ja niin tuli hyväksyntä, viimeinen vaihe, välttämättömyys. Hyväksyt kuoleman yhtenä osana elämää, sillä kaikella on loppunsa. Ongelma on se, että ihmiset jotka rakastavat sinua eivät voi hyväksyä sitä, sillä he eivät halua laittaa sitä mitä haluat ensimmäiseksi.

Kerroit meille ettet aio taistella enää, että haluat jättää jäähyväiset kaikille koska et halua meidän katsovan sinun hiljalleen kuihtuvan, sillä taistelu ei hyödytä enää. Kohtalosi oli jo kirjoitettu, päätit odottaa kuoleman saapumista, ja pyysit kunnioitusta. Kerrot meille että sinuun sattuu heidän puolestaan jotka jäävät kun sinä menet, mutta että eläminen sattuu enemmän, ja elämän fyysinen kipu tekee kuoleman vähemmän pelottavaksi.

“Kuolemaa ei ole olemassa. Ihmiset kuolevat vain kun heidät unohdetaan; jos pystyt muistamaan minut, tulen aina olemaan kanssasi.”

-Isabel Allende-

Itsekkyys olla päästämättä sinua menemään

Sanotaan, että hyvästien oppiminen on kasvua. Se tarkoittaa että olen epävakaa, pelokas pieni tyttö, ripustautuen sinuun kaikilla voimillani. En halua sanoa hyvästi sinulle näin pian. Haluan olla kanssasi viimeisten päiviesi aikana, haluan sinun taistelevan raapiaksesi kokoon muutaman lisätunnin elämää.

Mutta tiedän myös että tuntemasi kipu on sietämätöntä, ja että on itsekästä minulta estää sinua siirtymästä eteenpäin, olla sinulle vihainen siitä että annat periksi, niin kuin se olisi paha asia. Käyttäydyn tällä tavalla koska sinun menettämisesi on kivuliain asia joka minun koskaan täytyy kokea, mutta sinä opetit minulle että kivun kanssa on mahdollista elää.

Älä huoli, sillä tänään olen päättänyt siirtyä hyväksymisen vaiheeseen myös. Olen hyväksynyt että olet lähdössä ja että tulen menettämään sinut. Äläkä huoli, saatan sanoa että kun menet, minun elämäni on ohi koska olet koko elämäni, mutta se ei ole totta. Olen vain itsekäs enkä halua elää tässä maailmassa ilman sinua. Mutta en aio menettää itseäni suruun, tulen aina muistamaan sinut ja elän onnellista elämää kunnianosoituksena sinulle ja sille, mitä et pystynyt tekemään.

Tulette aina olemaan sankareitani

Kaikille teille, jotka päätätte antaa periksi, haluan muistuttaa teitä että sankarit eivät aina pukeudu viittoihin tai omaa supervoimia. Joskus he kantavat reppuja täynnä tarinoita, unelmia, ystäviä ja perheenjäseniä jotka he joutuvat jättämään taakseen, mutta he eivät koskaan unohda.

Ainoa tapa elää tarkoituksella on hyväksyä oma kipusi. Hyväksy, että kaikilla tarinoilla ei ole onnellista loppua pitkän matkan jälkeen. Joskus tarinat loppuvat kesken kertomisen. Ja vaikka tarinaa ei olekaan kerrottu loppuun eikä sillä ole onnellista loppua, se on tarina joka jättää jäljen.

Hollywoodin kaunis klisee on, että sairaat ihmiset taistelevat loppuun saakka, että heidän urheutensa ei horju, mutta näin ei yleensä oikeasti tapahdu. Myös sankarit antavat periksi, mutta se ei tee heistä yhtään vähempää sankareita.