Mitä on populismi?

Huolimatta siitä, että meidän on vaikeaa rakentaa siitä systemaattista käsitettä, voimme ottaa populistisen hallituksen käsitteellistämisessä huomioon seuraavat kolme näkökulmaa:

• Populismi ideologiana. Ideologiana populismi erottaa yhteiskunnan kahteen antagonistiseen ryhmään – puhtaaseen ja todelliseen kansaan sekä rikkaaseen ja korruptoituneeseen eliittiin. Tämän populismin käsityksen varjolla voimme ymmärtää paremmin niitä syitä, miksi termiä voidaan käyttää niin monipuolisesti politiikan määrittelemiseen.
• Populismi diskursiivisena tyylinä. Tämän näkökulman mukaan populismi on keskustelutyyli. Retoriikka, joka näkee politiikan etiikkana ja moraalina kansan ja eliitin välillä. Populismi diskursiivisena tyylinä on kieli, jota käyttävät ne, jotka puhuessaan kansan puolesta viittaavat sanoihin kuten “me” (kansa) ja “he” (eliitti).
• Populismi poliittisena strategiana. Tämä on populismin yleisin näkökulma. Populismi viittaa tässä mielessä tietyn talouspolitiikan soveltamiseen (esimerkiksi vaurauden uudelleenjako tai yritysten kansallistaminen). Samalla tapaa populismi on myös poliittisen organisaation muoto, jossa johtaja käyttää valtaa seuraajiensa tukemana, jotka yleensä kuuluvat syrjäytyneisiin sektoreihin.

Termin alkuperä ja juuret

Kuten olemme jo aikaisemmin sanoneet, termiä “populismi” käytettiin ennen tätä päivää paljon sen akateemisessa merkityksessä. Historiankirjojen mukaan tätä termiä käytettiin ensimmäisen kerran 1800-luvun lopulla tarkoituksena nimetä yksi Venäjän sosialistisen liikkeen kehityksen vaiheista.

Tätä termiä käytettiin kuvaamaan niin kutsuttua anti-intellektuaalista aaltoa, joka oli tuolloin uskomus, jonka mukaan sosialistien aktivistien ja militanttien tulisi ensin oppia kansalta ennen kuin heistä voisi tulla heidän johtajiaan.

Muutamaa vuotta myöhemmin venäläiset marxilaiset alkoivat käyttää termiä paljon halventavalla tavalla viitatakseen niihin sosialisteihin, jotka ajattelivat että vallankumouksen päänäyttelijöitä olivat talonpojat, ja että juuri maaseutuyhteisöjen tehtävänä olisi rakentaa tulevaisuuden sosialistinen yhteiskunta.

Tätä myötä kansainvälinen sosialistinen liike alkoi käyttää termiä “populismi” määritelläkseen sellaisia liikkeitä, jotka vastustivat ylempää luokkaa ja eliittiä, mutta joka, toisin kuin marxilaisuus, liitettiin talonpoikaisuuteen ja oli samalla nationalistinen liike.

Toisaalta taas, ja ilman mitään selvää yhteyttä Venäjällä käytettyyn termiin, sitä alettiin käyttää Yhdysvalloissa viittaamaan lyhytaikaiseen People’s Party -puolueeseen, joka syntyi pääasiassa köyhien maanviljelijöiden keskuudessa, joilla oli samalla sekä eliitin vastaisia että edistyksellisiä ideoita. Historian muutosten saatossa olemme siis voineet nähdä, kuinka molemmissa tapauksissa termi viittasi maaseutujen liikkeeseen, jolla on anti-intellektuaalisia taipumuksia.

Toisaalta taas 1960- ja 1970-lukujen aikana jotkut akateemikot jatkoivat termiä käyttämistä toisessa mielessä, vaikkakin ne olivat yhteydessä toisiinsa. Tällä tavalla populismia alettiin käyttämään niin kutsutun kolmannen maailman reformiliikkeiden, kuten Argentiinan peronismin, Brasilian varguismin sekä Meksikon kardenismin nimeämiseksi. Tätä myötä muusta populismista erottava piirre oli näiden liikkeiden johtajuustyyppi: yksilöllisyys ennen instituutiota, unimismi ennen pluralismia sekä emotionaalisuus ennen rationaalisuutta.

Tätä myötä akateemisessa maailmassa populismin käsite vaihtui talonpoikaisliikkeiden määrittelemisestä laajan ideologisen ja poliittisen ilmiön kuvaamiseen. 1970-luvulle tultaessa populismi olikin jo ennen kaikkea demokratiaa uhkaavaa liike, josta puhuttiin aina negatiivisella, vähättelevällä ja halventavalla merkityksellä.

Latinalaisen Amerikan populismi

Latinalaisen Amerikan populismi on aina tunnettu juuri sen kattavista piirteistä. Erityisesti voimme katsoa seuraavien kolmen elementin määrittelevän Latinalaiselle Amerikalle ominaista populismia:

• Suosittu suvereniteetti. Heti Yhdysvaltojen ja Haitin jälkeen Latinalainen Amerikka on ensimmäinen alue, joissa siirtomaavallan purkautuminen eli dekolonisaation ilmiö alkoi vaikuttaa. Idea kansakunnasta syntyi tuolloin rakentamalla sellaisia kansallisyhteisöjä, jotka aiemmin olivat valkoisen eurooppalaisen eliitin johtamia siirtomaita. Toisin sanoen Latinalaisen Amerikan populismi on johdettu alkuperäisestä kansan suvereniteetin ajatuksesta.
• Valtion heikkous. Tämä ominaispiirre on laajasti tunnettu piirre. Kyseessä on historiallinen heikkous, joka on haitannut populististen lupausten täyttämistä ja niiden toteutumista kansan oikeuksissa. Populistiset syklit yhdistyvät toisiinsa niiden täyttämättömien lupausten pohjalta, jotka lupaavat kansalleen oikeuksia.
• Populistinen reaktio. Latinalaisen Amerikan populismi ilmenee vastareaktiona niitä edeltäville järjestelmien rajoituksille niissä olosuhteissa, joissa epävakaus, poliittinen epävakaus ja epätasa-arvo vallitsevat. Niinpä populistisilla lupauksilla on aineellinen ja symbolinen perusta, joka pyrkii antamaan äänen ja äänioikeuden niille, jotka ovat sen aikaisemmin menettäneet.

Olemme kyenneet historian saatossa näkemään, kuinka populismin käsite on muuttunut ja kehittynyt, ja kuinka se on vuosien varrella saanut negatiivisen sävyn, jota sillä ei aikaisemmin ollut.

Näin ollen se on johtanut alkuperäisestä ideastaan, johtoon pyrkivien tietämättömyyden ja sitä myötä oppimistarpeen tunnustamisesta tiettyihin poliittisiin liikkeisiin, jotka pyrkivät voittamaan kansan myötätunnon puolelleen ehdotuksillaan, ja riippumatta siitä, ovatko heidän ehdotuksensa todellisuudessa kansan kannalta paras vaihtoehto.