Mikään ei lopu, kaikki vain muuttuu

Tunnettu ranskalainen tieteilijä Antoine Lavoisier kuvaili aikoinaan tätä yleismaailmallista lakia seuraavin sanoin: “Ainetta ei luoda eikä sitä voi tuhota, sitä voi vain muuttaa.” Mutta onko niin, että tämä kemian perusperiaatteisiin kuuluva ajatus pitäisi paikkansa myös sellaisten asioiden kohdalla, jotka eivät ole käsin kosketeltavissa, kuten esimerkiksi puhuttaessa tunteista, mielialoista ja ajatuksista?

Tämä kysymys on erityisen ajankohtainen silloin kun olemme keskellä hankalaa tilannetta elämässämme, kuten vaikkapa menettäessämme jotain tai kun olemme eron partaalla parisuhteessamme.

“Alku ei milloinkaan katoa, ei edes lopun myötä.”

-Harry Mulisch-

Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa parisuhde, joka tulee tiensä päähän ilman, että olimme lainkaan valmistautuneet siihen, että niin kävisi. Tai kun ihminen, jota rakastamme ja josta välitämme suuresti menehtyy, ja me tunnemme selkäytimessämme asti sen valtavan kaipuun saada nähdä heidät vielä kerran. Tai kun jokin meille arvokas asia yhtäkkiä katoaa maailmastamme…

Voimmeko oikeastaan edes sanoa, että kun jokin asia päättyy, on se silloin lopullista? Saavatko kuolema tai pitkät etäisyydet asiat päättymään ikuisiksi ajoiksi?

Loput, joita koemme läpi elämämme

Yleisesti hyväksytty väite on se, että kaikella, jolla on alku, täytyy olla myös loppu. Todellisuudessa me olemme oppineet sanomaan hyvästit jo suurimman osan elämästämme. Aloitamme uusia lukuja ja hyppäämme aina aika ajoin uusiin tilanteisiin, jotka lopulta johtavat siihen, että jätämme vanhat tilanteet kauas taaksemme menneisyyteen.

Kun synnymme, heitämme hyvästit sille lämpimälle ja rauhoittavalle kohdulle, jossa vietimme pitkän toven. Sanomme hyvästit sille ajalle elämässämme, jolloin meidän ei itse tarvinnut tehdä yhtikäs mitään saadaksemme kaikki perustarpeemme tyydytettyä.

Ja näistä hyvästeistä alkaen on elämämme täynnä uusia alkuja, loppuja ja jälleen uusia alkuja loputtomiin. 

Kun menemme kouluun, heitämme hyvästit sille elämälle, jota saimme viettää kotona äitimme hoivissa päivästä toiseen ilman huolen häivää. Sanomme hyvästit lapsuudelle voidaksemme puhjeta varhaisnuoruuteen. Sanomme hyvästit teini-iälle voidaksemme kasvaa vastuuntuntoisiksi aikuisiksi. Lopulta alamme valmistelemaan itseämme kohtaamaan sen, joka meillä kaikilla on edessämme jossain vaiheessa vääjäämättä: hyvästit omalle elämällemme.

Me elämme läpi lukemattomien “loppujen”, jotka tulevat vastaamme hitaasti mutta varmasti, asettautuen elämämme varrelle virstanpylväiksi. 

Vaihdamme koulusta toiseen ja sanomme hyvästit kaikille niille ihmissuhteille, joita ehdimme sinä aikana muodostaa sekä odotuksille, jotka olivat jo pitkään pyörineet mielessämme. Muutamme uuteen paikkaan uudelle asuinalueelle ja huomaamme, että kaikki muuttuu ja että kun yksi elämä päättyy, saa toinen silloin alkunsa. Saatamme löytää itsemme uudesta työpaikasta ja uudesta asemasta. Kenties muutamme toiseen maahan asumaan tai huomaamme yksinkertaisesti sen, että kaikkien elämänvaiheiden on jossain vaiheessa tultava päätökseen. Mikään ei kestä ikuisesti.

Läpi elämämme vastaamme tulee monia erilaisia loppuja, mutta emme edes välttämättä ole aina niistä tietoisia. 

Sellaiset loput, jotka toden teolla ravisuttavat meitä ovat niitä, jotka pistävät meidät kasvokkain ikuisuutta ja loputtomuutta vasten. Ne ovat juuri sellaisia loppuja, jotka saavat meidät pohtimaan sellaisia käsitteitä kuten “ikuisesti” ja “ei koskaan enää”. Kun joudumme katsomaan suoraan kohti tyhjyyttä ja tuntematonta, saattaa päällimmäisin tunne olla shokki ja saatamme mieltää sen karmaisevaksi kokemukseksi. 

Loppu, jolla ei ole oikeasti loppua

Jos olemme joutuneet kokemaan läheisemme poismenon tai kärsimään siitä, että joku ihminen yksinkertaisesti katoaa elämästämme tuosta vain ilman sen kummempaa selitystä, se saa meidät tuntemaan sisimmässämme kärsimystä ja kipua ennen kaikkea saavutamme tietoisuuden siitä, ettemme luultavasti enää koskaan tule näkemään kyseistä henkilöä. Tunnemme suurta tuskaa siitä, ettemme enää koskaan tule näkemään tätä henkilöä fyysisesti seisomassa edessämme, ja että se side, jonka aiemmin heidän kanssaan jaoimme, ei enää milloinkaan tule olemaan entisensä.  

Nämä ovat sellaisia asioita, jotka tiedämme varsin hyvin, ja vaikka se onkin niin, tunnemme kaikesta huolimatta yhä rakkautta tuota henkilöä kohtaan ja vahvaa tarvetta kohdata heidät jälleen kerran. Meidän ja kyseisen henkilön välinen side on ikuisiksi ajoiksi mennyt poikki, mutta se tunne, jonka tuo side aikoinaan sai aikaan, ei milloinkaan tule täysin haihtumaan pois. Vaikka kyseinen henkilö ei enää olekaan paikalla fyysisesti, voi hänen vaikutuksensa sinuun ja ympäristöösi yleisesti kulkea kanssasi jopa ikuisesti, vaikuttaen sinuun tavalla tai toisella aina elämäsi loppuun saakka.

Meistä ihan jokainen pyrkii luontaisesti vastustamaan meille rakkaan ihmisen irti päästämistä. Ei meille ole mitenkään helppo unohtaa häntä tuosta vaan. Meistä saattaa jonkin aikaa tuntua suunnattoman hankalalta olla kaipaamatta sitä mieltämme lämmittävää tapaa pystyä näkemään tai kuulemaan tätä ihmistä, joka sai meidät tuntemaan olomme niin valtavan turvalliseksi, onnelliseksi ja sisäisesti rauhalliseksi.

Vaikka suhteemme siihen ihmiseen, jonka olemme menettäneet, ei olisikaan ollut välttämättä kaikkein parhain ja läheisin, pelkkä tieto siitä, että kyseinen henkilö oli osa elämäämme sai meidät tuntemaan olomme siltä, että maailmankaikkeudessa oli kaikki kunnossa ja tavanomaisessa järjestyksessään. Mutta sillä samalla sekunnilla kun tajuamme tuon henkilön poistuneen elämästämme, jättää hän jälkeensä tummanpuhuvan ja pelottavan aukon, jonne emme uskalla kurkistaa.

Kaikki, joka alkaa, tulee myös lopulta päätökseen. Ja vastaavasti kaikki, mikä päättyy, tulee aina alkamaan ihan alusta, mutta yleensä eri tavalla ja eri tasolla. 

Sitä tapahtuu niin fysiikan kuin kemiankin maailmassa, mutta periaatetta voidaan myös soveltaa ihmismaailman toimintoihin. Mikään niistä syvällisistä todellisuuksista, joissa elämme ja olemme eläneet, ei tule täysin katoamaan. Mikään tuntemistamme syvistä tunteista ei tule koskaan täysin tukahtumaan. 

Menetyksen jälkeen poissaolo ja tyhjyys ovat hyvin hankalia tunteita kestää. Kuitenkin ajan kuluessa se tila, joka kerran oli tulvillaan rakkautta, mutta joka yhtäkkiä tyhjeni, tulee jälleen kerran kukkimaan vehreän puutarhan lailla ollen täynnä kauniita muistoja, jotka tulevat seuraamaan meitä ja lohduttamaan meitä aikojen loppuun saakka.

Me tulemme aina kaipaamaan tuota ihmistä, mutta samalla hänen jälkeensä jättämässä puutarhassa kasvaa pikkuhiljaa syvällinen kiitollisuuden tunne, joka auttaa meitä arvostamaan omaa elämäämme enemmän kuin koskaan aiemmin.

Tavalla tai toisella onkin niin, että ne ihmiset, jotka meidät ovat jättäneet, pysyvät jollain tapaa meissä aina. Vaikkemme edes ajattelisi heitä jokapäiväisessä elämässämme, on heidän menettämisensä sykähdyttänyt sydäntämme ja vaikuttaneet meihin siten, että koemme voivamme olla sellaisia kuin olemme. Se on auttanut meitä kasvamaan ja määrittelemään sen, keitä me todellisuudessa oikein olemme.

Kivusta tulee pitkittynyttä ja kerta kaikkiaan kestämätöntä vasta silloin kun emme täysin kykenekään hyväksymään tällaisia loppuja elämässämme, vaikkei meillä olisikaan minkäänlaista osaa eikä arpaa tapahtuneeseen. Vastaavasti on tärkeää, että hyväksymme myös sellaiset alut, joilla ei ole mahdollisuuksia mihinkään, eräänlaisena menneisyyden toistamisena.

Kuvat: Tomasz Sienicki