Mikä naurettava ajatus, etten koskaan enää näkisi sinua

25.10.2017 en Tunteet 134 Jaetut
isä ja poika rannalla

Mikä naurettava ajatus, etten koskaan enää näkisi sinua! Se kuulostaa niin mahdottomalta… ajatuksella ei tunnu olevan päätä eikä häntää. Ajatella, etten enää koskaan näkisi sinua, en koskaan enää halaisi sinua. Entäpä soittoääni, jonka olen asettanut sinulle puhelimessani? En muka enää koskaan voisi haistaa sinua tai kokea kuinka laitoit asiat järjestykseen tavalla, jonka vain sinä ymmärsit. Ja ajatella, ettei melodiasi enää koskaan saisi hymyä kasvoilleni.

Käteni vapisevat, polveni tärisevät, sydämeni kiukuttelee hiljaa. Maa muuttuu liukkaaksi, ilma sameaksi, keuhkot tuntuvat tyhjiltä. En enää tunne ilmaa, joka tuntee repineen paitani saumoja. Sanani jäävät tukkoon kurkkuuni. En kykene huutamaan, en juoksemaan karkuun. Pysyttelen vain olemassa. Aivan kuten muukin maailma, jäädytettynä.

värikäs nainen

Kieriskelen surussa

Suljen silmäni ja ensimmäinen muisto alkaa kivuta mieleeni. Huitaisen sen hätääntyneesti pois kädelläni. Ahdistuneena minun on pakko luoda lisää. Roikun tarpeessa, jota kalliolle jätetty ihminen kokee, ja vain minä tiedän sen. Mielessäni käy ajatus heräämisestä, unesta, johon satuin osumaan ilman merkitystä. Kuvittelen päässäni ottavani askeleen ja putoavani.

Väristykset jatkuvat ja paino alkaa keräytyä hartioilleni. Hihnat alkavat kiristää ja niin myös lihakseni. Polvet alkavat pettää allani, ja ennen kuin edes huomaan, olen jo maassa. Hitaasti annan pääni pudota ja odotan kivun iskevän minuun. Anna tulla, tee se jo. Ota minut kanssasi, tuhoa minut. Mikä naurettava ajatus, etten enää koskaan näkisi sinua.

Kämmeneni lyhistyvät ja hitaasti kynteni alkavat kaivaa sateen kostuttamaa hiekkaa. Hiekka alkaa imeytyä rystysiini. Kyynärpääni taittuvat maahan ja koskettavat maata. Nyrkkini sulkeutuvat ja vesi valuu sormieni läpi. Vielä kerran silmäni avautuvat ja näkevät pimeyden, jonka olen muodostanut ruumiissani. Se pimeys, jonka sisällä olen lukittuna tuohon naurettavaan ajatukseen, etten enää koskaan näkisi sinua.

Anna lähestyy. Huomaan hänen askeleensa. Haluan hänen lähtevän ja siirrän kehoani vieläkin kauemmaksi. Tiukasti, puristan silmäni kiinni, sillä nyt minun kyyneleeni kostuttavat maan. Jossakin päässäni, se ilmenee: mene pois, lähde pois täältä. Se tulee jostakin hyvin kaukaa, sillä Anna ei kuule sitä. Hän halaa minua, tiukasti, niin kovaa kuin viisivuotias suinkaan kykenee.

iso käsi ja pieni käsi

On naurettavaa ajatella, etten enää koskaan näkisi häntä

Tarve suojella tytärtämme asettuu vastaan ajatusta, etten enää koskaan näkisi sinua uudelleen. Lopulta luovutan itseni hänen syleilyynsä. Hänen halauksensa voima heikkenee. Annan itseni pudota yhdelle puolelle ja hän kaatuu päälleni. Päästän irti ajatuksesta, etten enää koskaan näkisi sinua. Nyt minä halaan häntä voimalla, jota vuodet kanssasi antoivat minulle. Samaan aikaan kipu alkaa olla niin suuri, että aivoni alkavat taistella takaisin ja saavat minut tunnottomaksi.

Se on morfiini, joka menee suoraan kurkkuuni. Huomaan sen, sillä se kuristaa minua eikä anna minun hengittää.

Isä, äiti on mennyt. On naurettavaa, ettemme enää koskaan tule näkemään häntä.

Hän on elävä kuva äidistään. Olen iloinen hänen puolestaan, sillä hänellä on silti uskoa. Onneksi ajatus tuntuu hänestä vieläkin naurettavammalta kuin minusta. Siellä hän on, haastamassa tulevaisuutta ilman hajuakaan tulevasta surusta. Tartun hetkeksi hänen tietämättömyyteensä ja annan valheen tehdä ilmasta kevyempää.

Kun nousen ylös, tiedän, että tuo naurettava ajatus tulee pitämään meidät yhdessä. Sidos sidokselta, joka ylittää geenit. Nousen ylös, haen hänet käsivarsilleni ja kävelen hitaasti. Ensimmäiset askeleet pitkällä tiellä, jota tuskin pystyn vielä käsittämään. Osa minusta odottaa edelleen, että tuska saapuu. Suolaiset kasvot ovat vain osa perintöä, jonka hän on jättänyt minulle.

Laitan hänet sängyn toiseen päähän ja ojennan tyynyn. Hän toivottaa äitinsä kosketuksen tervetulleeksi. Katson häntä ja laulan tuutulaulun, joka tuntuu edelleen minulle niin kaukaiselta. Mutta luulen, että hän kuuntelee, sillä hän pitää kädestäni ja ravistaa rypyt kasvoiltaan ennen nukahtamista.

Lapsen suru tarvitsee ymmärrystä

UUTISIA VERKOSSA