Mielemme rakentaa todellisuutemme

Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että mielesi toimii osissa? Se vastaanottaa paloja todellisuudesta kooten niistä pikku hiljaa palapeliä, joka on täynnä aistiemme tuntemuksia. Mielemme työ on melko kiehtovaa; pala kerrallaan se muodostaa meille kokonaisuuden, jota meillä on tapana kutsua todellisuudeksi.

Se ei ainoastaan yhdistele aistiemme paloja, mutta myös tunteitamme, ajatuksiamme, mielipiteitämme ja muistojamme. Mielemme työ onkin hyvin kokonaisvaltaista ja jatkuvaa.

Romaanien paloja

Hiljattain törmäsin kirjaan, joka alkoi: “Ostin romaanin, mutta ennen kuin ehdin lukea sitä, koirani oli syönyt sen alun, lopun ja kymmeniä hajasivuja sen välistä.”

Esimerkkiä voidaan soveltaa myös tapaan, jolla koemme ulkomaailman; ulkomaailma on meille kuin romaani, josta on revitty muutamia sivuja pois. Usein emme kuitenkaan ole tietoisia noista sivuista. Syy tähän löytyy mielestämme; se yhdistelee asioita niin, että tarinamme käy järkeen ilman noita puuttuvia sivujakin.

Emme voi muuttaa sitä

Tarina jatkui: “Sen sijaan, että olisin laittanut koirani miettimään huonoa käytöstään, yritin korjata aiheutuneet vahingot ja pelastaa sen, mitä oli vielä pelastettavissa.”

Kuten todettua, on lähes mahdotonta hahmottaa puuttuvaa palaa tarinasta, sillä mielemme alkaa automaattisesti sulkea noita aukkoja. Useimmissa tapauksissa tämä ei tietenkään ole paha asia ja usein aukkokohdat pysyvätkin visusti piilossa. Siksi asian olemassaoloa onkin vaikea edes tunnistaa.

Tiedon ja ei-tiedon erotteleminen on muutakin kuin vain hypoteesi. Se on aina enemmän tai vähemmän vapaaehtoinen tehtävä, ja huomattavasti vaikeampi sellainen kuin osaamme kuvitella. Toisaalta on hyvä muistaa, että aivomme toteuttaa Occamin partaveitsi -periaatetta. Se siis pyrkii karsimaan ilmiöitä selittävien tekijöiden määrän mahdollisimman pieneksi ja valitsemaan itselleen kaikista hyödyttävimmän selityksen.

Tapahtuvatko asiat vain siksi, että kaipaamme niiden tapahtuvan?

Useimmissa tapauksissa ei. Meillä on melko älykkäät aivot. Esimerkiksi, jos toteamme jonkun heränneen aikaisin aamulla, oletamme heidän nousseen ennen kello kymmentä tai aikaisemmin.

Toisaalta, aivomme tekevät myös erilaisia johtopäätöksiä. Jos kuulemme Jounin olleen myöhässä töistä useana aamuna, ajattelemme, ettei hän ota työtään tosissaan ja on luonteeltaan erittäin epätäsmällinen. Tämä ajatusmalli on lähtöisin asioista, jotka näemme ja jotka ovat kiinnitettyinä niin tiukasti toisiinsa, että niiden oletetaan säilyvän myös niin.

Mielemme on viisas ja pyrkii useimmiten valitsemaan meille parhaan selityksen. Jounin tapauksessa kyse voisi olla myös henkilökohtaisesta ongelmasta, joka estää hän tulemasta ajoissa töihin. Mielellemme tämä on kuitenkin huomattavasti jo monimutkaisempi skenaario, joten se pyrkii välttämään sitä.

Mielemme suojelee meitä

Miksi selitys Jounin ongelmasta on sitten niin paljon monimutkaisempi kuin selitys hänen kiinnostuksestaan? Koska ensimmäinen pakottaisi meidät kysymään kysymyksiä. Voisimme kysyä asiasta suoraan Jounilta, mutta meillä ei ole tarpeeksi itsevarmuutta lähteä tonkimaan hänen elämäänsä.

Voisimme toki kysyä asiasta myös joltain Jounin läheiseltä, mutta he todennäköisesti nostaisivat vain kulmakarvojaan ja kieltäytyisivät antamasta tietoja, jotka voisivat johtaa meitä vielä enemmän harhaan. Toisaalta, jos Jounilla todella on ongelma, eikö meidän tulisi silloin auttaa häntä?

Tietoisuutemme asiasta voisi kuitenkin herätä tarkkailemalla Jounia työpaikalla. Ja mikäli ymmärtäisimme asian takana olevan muutakin, se häiritsisi meitä ja lopulta pakottaisi meidät tekemään jotakin asian eteen.

Tarinamme loppuu seuraavasti: “Romaanin loppuratkaisu on kuitenkin erityisen onnekas: en tiedä miksi, mutta yksi kirjan kiinnostavimmista ja houkuttelevimmista henkilöistä paljastuukin maksullisten murhien velkojaksi. Ennen loppua henkilö ei ollut osoittanut pienintäkään merkkiä julmuudesta, saati kyvystään osallistua murhaan. Poliisit saapuvat pidättämään henkilöä ja tarkastajan nostaessa sikarin, kirja päättyy.”