Mielemme on paras liittolaisemme vaikeissa tilanteissa
Se on voimakkain etumme ja löydämme sen istumasta olkapäiltämme. Mistä oikein puhumme? No mielestä tietenkin! Mielemme toiminta on niin voimakasta ja samalla niin erikoista, että sen voidaan todeta olevan merkittävin kynä, jolla lopulta kirjoitamme kohtalomme.
Muutama vuosi sitten ajatus siitä, että käytämme vain 10 % mielemme potentiaalista, levisi laajalle ja sai paljon ihmetystä osakseen. Myöhemmin näimme, että asiat olivat hieman monimutkaisempia kuin yksinkertainen otsikko antoi ymmärtää. Me olemme jollain tavalla rajallisia, aivan kuten kykymme keskittyä johonkin tai lyhytaikainen muistimme. Meillä on kuitenkin myös muita prosesseja, jotka ovat rajallisia. Näihin prosesseihin lukeutuvat muun muassa kykymme kuvitella ja oppia.
Mielemme etsivät turvattuja voimavaroja
Jos kuitenkin tarkkailemme suurinta osaa käyttäytymisestämme, huomaamme, että kaiken keskellä on mielenterveytemme ohjelmointi ja rutiinit. Joissakin rutiineissa erotus tuotetaan toiminnan ja tietoisen osan välillä. Puhumme pyykinpesusta, ruoanlaitosta ja ajamisesta tutulla tiellä. Toiminta on niin tuttua ja tietoista, että vapautamme mielemme työskentelemään ideoilla, jotka ovat irrallaan nykyisyydestä.
Myös toinen asia tapahtuu. Mielellämme on taipumusta olla älykäs itsensä säätelyssä ja oletuksena se pyrkii aina toimimaan minimoiden energiankulutuksensa.
Ajatellaanpa hetki esi-isiämme ja kuinka vaikeaa heidän oli päästä käsiksi eräisiin välttämättömiin ravintoaineisiin. Saatat nyt ajatella, miksi he oikeastaan edes tarvitsivat tehokkaita aivoja, jos he viettivät päivänsä metsästäen ja juosten saaliin perässä? No, on esimerkiksi osoitettu, että parhaat urheilijat jakavat yhteisen piirteen: heillä on suurempi aivojen hapetus pitkien ja voimakkaiden ponnistelujen aikana.
Meidän on oltava selvillä siitä, etteivät aivomme halua tuhlata energiaansa. Aivomme pelkäävät jäävänsä ilman ainuttakaan energian ripettä ja niinpä monet tekemistämme toiminnoista suoritetaan “autopilotilla”. Siten ymmärrämme, että me emme ehkä käytäkään vain 10 % kapasiteetistamme. On kuitenkin totta, että hyvin suuri osa jää kokonaan käyttämättä. Tarkan prosenttiosuuden löytäminen ei ole tärkeää. Tärkeää on tietää sen seuraukset.
Se osa mielestämme, jota emme käytä – teoreettisesti, vaikkakin on olemassa poikkeuksia – liittyy luovuuteen ja uusien ratkaisujen löytämiseen. Kestävyytemme muuttua voidaan selittää sillä, että se on aivojemme pyrkimyksen vastaista. Ehkä tapamme tehdä asioita ei ole paras, mutta korvaamalla nykyinen uudella vaatii ehdottomasti meiltä enemmän energiaa.
Mikä on älyllisesti tärkeää?
Otetaanpa matka keskiajalle ja osallistutaan oikeudenkäyntiin. Tässä oikeudenkäynnissä tuomari haluaa tuomita syytetyn kaikin keinoin. Hän ei kuitenkaan halua asenteensa paljastuvan. Joten hän ehdottaa vastaajalle, että tuomio jätettäisiin onnen varaan. Oletetaan, että hän laittaa kaksi samannäköistä kirjekuorta laatikkoon. Toinen kirjekuorista sisältäisi paperin jossa lukee “syytön”, ja toisessa lukisi “syyllinen”.
Tietenkin tuomari kirjoittaa molempiin kirjekuoriin “syyllinen”. Mitä luulette, että syytetty tekee? Hän voisi kieliä tuomarista ja pyytää että kirjekuoret tarkistettaisiin, mutta jos hänen hypoteesinsa osoittautuu vääräksi, hänet tuomittaisiin. Toisaalta, jos hypoteesi osoittautuu todeksi, tuomarille todennäköisesti annettaisiin potkut. Mikään ei kuitenkaan voi vakuuttaa hänelle seuraavan tuomarin olevan parempi.
No, lopulta hän päättää syödä toisen kahdesta kirjekuoresta. Sitten hän toteaa, että totuus tulisi julki, jos laatikkoon jätetty kirjekuori avattaisiin, sillä siinähän tulisi lukea päinvastainen kuin mitä syödyssä paperissa. Tietenkin laatikkoon jätetty kirjekuori sanoo “syyllinen”, syytetty pääsee vapaaksi ja tuomari on käärmeissään.
Takaisin nykyhetkeen; emme voi unohtaa, että myös meillä on samanlainen työkalu käytettävissämme. Lisäksi voimme käyttää sitä pelastaaksemme tai kehittääksemme elämäämme. Puhumme mielestämme. On totta, ettemme suinkaan voi hallita kaikkea. Mutta on myös totta, että usein hallintamme yrittää rajat, joiden oletamme olevan olemassa. Niinpä tässä arvailun ja todellisuuden, kekseliäisyyden ja toiston välillä, lepää todellinen mahdollisuutemme.