Melkein unohdin, että en rakasta sinua enää
Se oli tänään, nopean ja kohteliaan kohtaamisemme jälkeen, kun muistin taas kerran, että en rakasta sinua enää. Menetimme kaiken, joka joskus teki meistä erityisiä. Suudelmat liikennevaloissa, tavan jolla pidimme toisiamme kädestä kävellessämme, nuo lempeät halaukset hyvästiksi…
Kaikki, mikä sai meidät unelmoimaan paremman maailman rakentamisesta yhdessä, on kadonnut. Asiat, joiden luulimme olevan meidän ja suunniteltu vain meille kahdelle. Asiat, joiden yli luulimme voivamme päästä… Nuo asiat katsovat meitä nyt nenänvarttaan pitkin, muistuttaen meitä siitä, ettemme vain olleet riittävän vahvoja kestämään.
Hetkeksi melkein unohdin, mitä tapahtui. Mutta välittömästi tulen järkiini ja tiedostan, ettemme ole enää yksi, vaan kaksi. Mielelläni on edelleen vaikeuksia uskoa sitä ja se yrittää urhoollisesti piristää päiviäni muistoilla yhteisistä ajoista…
Jopa silloin kun mieleni yrittää kampata minut, en rakasta sinua enää. Tarinamme on tullut jo päätökseen. Minulta loppui tahdonvoima jatkaa taistelua jonkin sellaisen vuoksi, joka ei ehkä vain ollut meitä varten. Et enää saanut hymyä kasvoilleni. En rakasta sinua enää, sillä et lisännyt mitään tarinaani.
Kaikella kokemallamme oli aikansa loistaa
Kun silmämme jälleen kohtaavat ja nauramme taas sisäpiirivitsille… Kun oma, sanaton kielemme taas toimii ja muistamme jotakin yhdessä kokemaamme, ehkä silloin unohdan sen. Voi olla, että epäröin. Mutta sitten minun on vain palattava todellisuuteen ja hyväksyttävä, että kaikella yhdessä kokemallamme oli aikansa loistaa.
Menneellä oli tilaisuutensa, eikä siitä syntynyt tarinaa. Olimme tarina joka päättyi, jonka elimme intohimoisesti, säännöstelemättä rakkautta jota tunsimme toisiamme kohtaan. Aika ei antanut meidän hengähtää, jotta olisimme voineet katsoa eteenpäin ja nähdä mitä oli tulossa. Elimme täysin rinnoin, sekä hyvät että huonot hetket. Ja tämä on juuri se syy, miksi en rakasta sinua enää.
Tulemme törmäämään toisiimme. Tulemme jakamaan yhteisiä hetkiä. Mutta ne eivät ole enää meidän. Ne eivät ole enää täynnä rakkautta ja taikaa. Nämä hetket eivät ole rakennuspalikoita polulla, jota rakennamme kohti jotain suurempaa, jotain parempaa.
Nämä hetket eivät ole enää välttämätön osa elämääni. Muistoissani ne vain katoavat tai liittyvät muiden muistojen joukkoon. Asiat eivät ole enää yhtä arvokkaita. Sillä vaikka toisinaan saatan sen unohtaa, en rakasta sinua enää.
Ei enää “minä rakastan sinua”, ei enää rakkautta…
Aika sanoa “rakastan sinua” on mennyttä. Aika näyttää tuo rakkaus sanaakaan sanomatta on mennyttä. Nyt jäljellä on vain kohteliaita poskisuudelmia ja ystävällisiä tervehdyksiä, sellaisia joita annetaan, vaikka sydämessä ei olisi tippaakaan rakkautta.
Melkein unohdin, etten rakasta sinua enää, kun törmäsimme toisiimme… mutta kun kerroit minulle, että elämässäsi on nyt joku toinen, tiedostin että nuo suudelmat kuuluvat nyt toisen ihmisen huulille. Melkein unohdin sen, mutta ei, en rakasta sinua enää.
Nyt toivon sinulle vain onnea. Samalla pidän sinusta itselläni ne pienet sirpaleet, jotka yhä kuuluvat minulle. Vaikka en olekaan enää rakkautesi kohde, joskus unohdan, että en rakasta sinua enää…