Kitty Genovese, tyttö joka huusi eikä kukaan auttanut
Kirjoittanut ja tarkastanut psykologi Sergio De Dios González
Kitty Genovese oli 28- vuotias, kun eräänä päivänä palattuaan töistä hän joutui väkivallan uhriksi. Mies puukotti Genoveseä takaapäin useita kertoja, jonka jälkeen hän raiskasi naisen ja varasti häneltä 49 dollaria. Oli aikainen aamu 13.3.1964. New York Timesin mukaan ainakin 38 naapuria kuuli Genovesen huutoa noin puolen tunnin ajan… mutta kukaan ei tehnyt mitään.
Tapahtuma kätkee sisälleen kuitenkin vieläkin enemmän kauhua. Se on osoitus ihmiskunnan synkästä puolesta. Sanotaan, että lopulta yksi mies avasi ikkunansa ja huusi “Jätä tyttö rauhaan!” Hyökkääjä Winston Moseley jätti Genovesen lopulta rauhaan muutamia minuutteja huudon jälkeen. Kitty nousi ylös pahoin haavoittuneena ja meni läheisen rakennuksen porttikonkiin.
“Maailma on vaarallinen paikka elää; ei siksi että se kätkee sisälleen pahoja ihmisiä, vaan koska se kätkee sisälleen ihmisiä, jotka eivät tee asialle mitään.”
-Albert Einstein-
Kukaan ei auttanut häntä. Ihmiset, jotka näkivät Genovesen ajattelivat, ettei syytä toimenpiteisiin ollut. Mutta Moseley löysi Kittyn pian uudelleen, jotta voisi hyökätä uudelleen ja päättää nuoren naisen elämän lopullisesti. Päiviä myöhemmin New York haukkoi henkeään, kun New York Times julkaisi sarjan pitkiä artikkeleita, jotka puhkuivat apatiaa, hiljaisuutta ja epäinhimillisyyttä.
Artikkelit olivat melkein kuin psykologinen rumiinavaus yhteiskunnasta, joka rikkoi vastuunsa. Sen, joka päättää olla toimimatta, katsoa muualle ja piiloutua. Yhteiskunnan, joka sivuutti apua huutaneen kyyneleet.
Kitty Genovesen tapaus muutti paljon ihmisten ideologiaa ja auttoi uusien teorioiden kehittämisessä psykologian alalla. Katsotaanpa.
Kitty Genovese ja yhteiskunnan heijastus
Winston Moseley oli ammatiltaan insinööri, naimisissa ja kolmen lapsen isä. Kun hänet pidätettiin ryöstöstä, ei aikaakaan kun hän tunnusti Kitty Genovesen ja kahden muun nuoren ihmisen murhan. Psykiatrit päättelivät myöhemmin, että hän kärsi nekrofiliasta. Hän kuoli vankilassa ollessaan 81-vuotias. Ennen kuolemaansa Moseley oli tehnyt useita väkivaltaisia hyökkäyksiä vankilassa.
Kittyn hyökkääjä lusi rangaistuksensa sillä aikaa, kun Genovese jäi ikuisesti muistoihin tyttönä, jota kukaan ei auttanut. Naisena, joka kuoli 38 todistajan edessä, joista kukaan ei reagoinut.
Näin media asian esitti. Ja niin se julkaistiin myös tunnetussa kirjassa “Thirty-Eight Witnesses: The Kitty Genovese Case”. Kirjan on kirjoittanut A.M. Rosenthal, joka toimi tuolloin New York Timesin toimittajana.
Itse asiassa vuoden 2015 dokumentissa “The Witness” voimme nähdä Kittyn veljen taistelemassa asian eteen ja selvittämässä mitä siskolle todella tapahtui.
Päätelmät ovat samaan aikaan yksinkertaisia mutta tuhoisia. Kukaan ei oikeastaan nähnyt mitä tapahtui, ja poliisille soittaneet ihmiset sivuutettiin, sillä kukaan heistä ei kyennyt kertomaan tapahtuneesta selkeästi.
The Genovese -efekti tai “vastuun hajoamisen teoria”
Tässä tapauksessa tapahtuma auttoi psykologeja laatimaan tunnetun “vastuun hajoamisen teorian.” Koska todellisuudessa, jos todella ajattelemme asiaa, ei ole väliä näkivätkö ihmiset Kitty Genoveseen kohdistuneen hyökkäyksen vai eivät. Ei väliä soittivatko he poliisille vai eivät. Myöskään todistajien määrällä ei ollut väliä, aivan kuten New York Timesissa selitettiin.
Tärkein kysymys kuuluu: miksi kukaan ei kiinnittänyt huomiota naisen huutoihin? 30 minuutin aikana kukaan ei tullut talostaan ulos tai mennyt porttikonkiin, jossa mies hyökkäsi nuoren naisen kimppuun.
Psykologit John Darley ja Bibb Latane selittivät käyttäytymistä “vastuun hajoamisen” teoriana. Siinä he selittävät, että mitä enemmän todistajia on, sitä vähemmän todennäköisempää on että joku heistä todella rientää apuun.
Kun joku tarvitsee apua, todistajat olettavat jonkun muun rientävän apuun. Joku muu “tekee varmasti jotakin.” Yksilöllisen ajattelun seurauksena kukaan ei kuitenkaan lopulta vaivaudu ottamaan askelta auttaakseen uhria. Ja näin ollen vastuu hajoaa koko ryhmän kesken.
Tällöin kukaan ei ota vastuuta olalleen. Sama pätee myös pyyntöjen kanssa. On parempi sanoa, “Peter, voisitko laittaa valot päälle,” kuin “Voisiko joku laittaa valot päälle.” Ensimmäisessä vastuu siirtyy automaattisesti henkilölle, jolle pyyntö on osoitettu.
Vastuun hajoamisen tekijät
Lopuksi haluaisimme nostaa esiin, että vastuun hajoamisessa on muita tärkeitä tekijöitä, jotka liittyvät avun tarjoamiseen:
- Jos henkilö tunnistaa itsensä uhrista jollakin tapaa. Korkea samaistumisen tunne aiheuttaa lievempää vastuun hajoamista.
- Jos tilanteeseen astumisella on henkilökohtainen hinta. Kittyn tapauksessa pelko itseen kohdistuvasta hyökkäyksestä pahensi vastuun leviämistä.
- Jos henkilö katsoo olevansa paremmassa tai heikommassa asemassa auttaakseen kuin muut ryhmän jäsenet. Esimerkiksi itsepuolustuksen asiantuntija on velvoitetumpi toimimaan riskialttiissa tilanteessa kuin henkilö, joka ei osaa puolustaa itseään. Lähempänä olevat ihmiset auttavat todennäköisemmin kuin kaukana tähyilevät ihmiset.
- Jos henkilö katsoo tilanteen olevan vakava vai ei. Kun kohtaamme vakavan tilanteen, vastuun leviäminen on vähäisempää. Vastuun leviäminen on myös vähäisempää, jos avunhuudot kestävät pitkään ja kasvattavat intensiivisyyttään.
On tärkeää ettemme normalisoi väkivaltaa
Kitty Genovesen surullinen tapaus jätti pysyvän jäljen yhteiskuntaamme. Se auttoi esimerkiksi luomaan kuuluisan 911 -linjan Yhdysvalloissa. Ihmiset omistivat Kittylle lauluja ja inspiroi elokuvia ja TV- sarjoja. Hän jopa innosti sarjakuvakirjojen hahmoja, kuten Alan Mooren “Watchmen”.
Kitty oli ääni, joka huusi aamukoitteessa maaliskuussa 1964. Itku, joka hukkui yöhön ja joka toistaa itseään joka päivä maailmassamme eri tavoin. Sillä ehkä me, ihmiset, olemme normalisoineet väkivallan. Esimerkiksi jokin aika sitten joukko jalkopallofaneja heitti 22-vuotiaan miehen stadionin kaiteiden yli.
Pudottuaan 15 metristä mies laskeutui yhdelle penkeistä. Tunteja myöhemmin mies kuoli vakavan putoamisen myötä. Mutta sillä aikaa muut fanit jatkoivat kannustustaan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Aivan kuin toisen pudottaminen olisi normaalia. Aivan kuin elämä ei olisi muuta kuin osa stadionin suunnittelua. Kunnes vihdoin poliisi saapui paikalle.
Voi olla, että jatkuva altistuminen aggressiivisille toimille (urheilussa, televisiossa tai internetissä) on tehnyt meistä suvaitsevaisempia. Ja passiivisempia vähemmillä reaktioilla. Se voisi pitää paikkaansa. On joka tapauksessa selvää, ettei tämä ole loogista tai perusteltua, eikä varmasti inhimillistä.
Meidän pitäisi lakata olemasta vain todistajia. Ollaan aloitekykyisempiä. Ollaan aktiivisia ihmisiä ihmiskunnan hyveiden mukaisesti. Kannetaan huolta naapureistamme ja kunnioitetaan heitä.
Tämä teksti on tarkoitettu vain tiedoksi eikä se korvaa ammattilaisen konsultaatiota. Jos sinulla on kysyttävää, konsultoi asiantuntijaasi.