Kenelläkään ei ole oikeutta tuomita tunteitani

Kenelläkään ei ole oikeutta tuomita tunteitani… etenkään silloin kun me kaikki olemme jossain vaiheessa olleet surullisia ilman kyyneleitä, ja onnellisia kyynelehtivien silmin. Olemme kaikki jossain vaiheessa yrittäneet elää normaalia elämää, vaikka sydämemme on kappaleina. Eikä siinä ole mitään väärää. Mutta silloin tällöin huomaamme tuntevamme jotain päinvastaista siitä mitä meidän “kuuluisi” tuntea. Silloin alamme tuntemaan syyllisyyttä.

Aivan kuin tietyissä tilanteissa olisi kasa tunteellisia ominaisuuksia, ja ne näyttävät tulevan käyttöön. Esimerkiksi synnytys liitetään yleisesti iloon.  Uusi elämä, siis syy hymyillä. Yhdeksän kuukauden odotus on ohi. Siitä huolimatta, ihmiset jotka ovat kokeneet ja nähneet synnytyksen, tietävät että synnytyksen jälkeen äidin kasvoilta ei aina löydy hymy.

Tämä sama soveltuu myös hautajaisiin ja kuolemaan. Länsimaisessa kulttuurissa rakkaan menettäminen liitetään suruun. Ymmärrämme – loogisesti – kyyneleet, vakavat ilmeet sekä kivun ilmaantumisen. Mutta näin ei kuitenkaan ole asian laita kaikissa kulttuureissa. Ehkäpä siis tuo menettämisen tunne ei olekaan niin luonnollista kuin mitä meille on opetettu. 

Sillä kenelläkään ei ole oikeutta tuomita tunteitamme.

Tunteet ja puolustusmekanismi

Terapeutit, jotka ovat auttaneet perheitä jotka ovat menettäneet perheenjäsenen äkillisesti (kuten liikenneonnettomuuksissa, luonnonkatastrofeissa, terrori-iskuissa) sanovat, että useimmat ovat shokissa. Emotionaalinen vaikutus on niin suuri, että he puolustautuvat estäen itseään tuntemasta mitään.

Oikeasti he haluaisivat itkeä ja vapauttaa kaiken minkä he pitävät sisällään. Mutta he eivät kykene pääsemään yli puolustusmekanismistaan, jonka he ovat itse kehittäneet itselleen.

Olet varmasti jossain vaiheessa elämääsi lyönyt polvesi johonkin terävään, kuten sängyn tai pöydän kulmaan. Kuluu pieni hetki ennen kuin alat tuntemaan kipua sen jälkeen kun olet lyönyt polvesi. Tuolla kyseisellä hetkellä valmistaudut henkisesti tulevaan kipuun. Ja näissä tilanteissa on jotain samaa. Isku menetyksestä ilmaantuu, mutta kipu tulee vasta myöhemmin. Sen sijaan, menetyksen kokeneet ihmiset tuntevat ensin tyhjyyttä, tyhjyyttä joka tuottaa syyllisyyden ja pelon tunnetta samaan aikaan.

Toinen tapa jolloin kipua ei tunneta on silloin, kun siirrymme kieltämisen tilaan. Menetyksen kieltäminen eliminoi automaattisesti tietoisen osan suremisesta. Kyseisessä tapauksessa henkilö saattaa ruveta itkemään tiputtaessaan lautasen tai ollessaan myöhässä jostain tapaamisesta. Mutta tämä ei ole koskaan kivun alkuperäinen lähde, he vain ovat syrjäyttäneet sen.

Puuttuva suru, odotetut tunteet

Kuten sanoimme esimerkissä synnytyksestä, suru ei ole ainut poissaoleva tunne silloin kun vähiten odotat sitä. Näin voi käydä tunteiden kanssa myös positiivisissa tilanteissa. Ajattele vaikkapa unelmaasi, jonka eteen olet tehnyt hirveästi töitä ja uhrannut suunnattomasti aikaa. Kun olet saavuttanut unelmasi, saatat tuntea itsesi todella onnelliseksi. On myös olemassa mahdollisuus, että tulet tuntemaan itsesi tyhjäksi, tai jopa surulliseksi.

Halu piilottaa paradoksin, johon suurin osa 1900-luvun pessimistisestä filosofiasta pohjautuu. Kun halut on tyydytetty, ne joko kuolevat tai vähenevät.

Tarkastelkaamme rakkautta. Kuvittelemme rakastuneen henkilön silmien hohtavan ja niistä näkyvän pelkästään onnellisuutta. Mutta tässä onkin kyse toisesta todellisuudesta, joka on myös melko yleinen. Tämä onnellinen rakastaja onkin täysin stressaantunut. Hän huomaa itsensä olevan ihannoinnin vaiheessa, jossa hän uskoo voivansa näyttävän itsestään vain parhaat puolet.

Tämä taas aiheuttaa jännityksen tunnetta, joka saa ilon katoamaan. Sitten ilo korvataan epävarmuuden tunteella, jota taas on vaikea sietää.  Missä hän oikein on? Mitä hän oikein tekee? Rakastaako hän minua saman verran kuin hän rakasti minua tunti sitten?

Kenelläkään ei ole oikeutta tuomita meitä tunteidemme perusteella

Sillä ei olisi merkitystä, että olettamamme ja tuntemamme välillä on eripuraisuutta, jos emme tuntisi syyllisyyttä. Jos joku ei itke rakkaansa menetyksestä, hänellä on taipumusta tuntea suurta syyllisyyttä. Äiti joka ei kykene tuntemaan ylivoimaista iloa saattaa myös tuntea syyllisyyttä.

Yksi vähintäänkin yhtä vahingollinen lisä, jonka voimme lisätä syyllisyyden tunteeseen on se, että tämä henkilö ei tunne itseään inhimilliseksi. Hän voi jopa ajatella olevansa psykopaatti, sillä hän ei tunne surua. Tai henkilö “ilman minkäänlaisia tunteita”.

Huomautukset sosiaalisesta ympäristöstä eivät yleensä auta. Vastasyntyneen ympärillä on usein useita ns. ”vaihtoehtoisia äitejä” jotka uskovat olevan tarpeeksi viisaita sanelemaan miten lapsesta tulisi pitää huolta ensimmäisten kuukausien aikana. Heidän apunsa on oikeastaan erinomaista tukea, jos tämä tuki on hyvin hallittua. Mutta jos tämä tuki on huonosti hoidettu, se on kuin kivi joka upottaa äidin itsetunnon syvyyksiin.

Painostava syyllisyys

Jotkut voivat myös huomauttaa meitä siitä, ettemme tunne surua silloin kun meidän pitäisi. Näin käy esimerkiksi silloin, kun joku kärsii rakkaansa menettämisestä. He pyrkivät jatkamaan normaalia elämää, mutta he kuulevat muilta vain tiettyjä lausahduksia, kuten ”sanoit että rakastat häntä niin paljon, ja nyt olet vain bilettämässä kaksi päivää myöhemmin.” ”Et rakastanut häntä yhtä paljon kuin minä, jos voit mennä töihin jo seuraavana päivänä.” Tällaiset lauseet ovat todella epäreiluja ja sanottu erittäin tunteettomalla tavalla… unohtaen sen, että kenelläkään ei ole oikeutta tuomita sitä miten ja mitä me tunnemme.

Tavalla tai toisella meidän tunteellinen maailmamme on erittäin herkkä yksilöllisiin ja erityisiin olosuhteisiin. Eli kenelläkään ei siis ole oikeutta, ei edes meillä itsellä, tuomita sitä mitä tunnemme. Pidä mielessä, että tunteet eivät tee meistä yhtään parempia tai huonompia. Se miten joskus käyttäydymme on kaukana uskollisesta korrelaatiosta siihen mitä me tunnemme. Tarkalleen tämän takia siinä syyllisyydessä mitä tunnemme ei ole mitään järkeä.