Joskus paras tapa auttaa on auttamisen lopettaminen

Auttaminen on usein yliarvostettua. Me pidämme sitä ystävällisyytenä, solidaarisuutena ja vieraanvaraisuutena. Ongelmana on, että se ei ole aina samojen päämäärien jakavien ihmisten yhteistyötä. Ennemminkin ihmiset yleensä tekevät niin huolehtiakseen tehtävästä jota he eivät usko toisen henkilön pystyvän tekemään, tai jonka hän tekisi todella hitaasti tai huonosti.

Tätä asennetta voitaisiin kutsua “myrkylliseksi avuksi”, koska siihen sisältyy toisten ihmisten ongelmien ratkaisemista antamatta heille tilaisuutta kohdata heidän omia haasteitaan. Heidän omien kykyjensä kehittämisen ehkäisemisen lisäksi se antaa selkeän viestin, ettet usko heidän pystyvän siihen.

Tällä tavalla, vaikka ajattelimme vain heidän parastaan, päädymme ohittamaan heidät ihmisenä ja heitämme heidän kykynsä, mielipiteensä, asenteensa ja soveltuvuutensa hukkaan.

Yhteiskunnan silmissä auttaminen on positiivinen asia, mutta jos katsot asiaa tarkemmin, voit löytää monia esimerkkejä ihmisistä joiden kyvyt ovat alikehittyneitä vain koska joku “laupias samarialainen” ratkaisi liian monta haastetta heille, kun he eivät edes todella tarvinneet apua.

Nykyään ihmiset, joiden vanhemmat olivat liian ylisuojelevia, luokitellaan “pehmeän sukupolven” kategoriaan. Tähän kuuluvat ihmiset joiden vanhemmat tekivät heidän taloustyönsä, ratkaisivat heidän sosiaaliset ongelmansa heidän puolestaan sekä poistivat täysin kaiken kontaktin turhautumisen kanssa.

Auttaminen ilman auttamista

Asioiden tekeminen toisten ihmisten hyväksi on positiivista niin kauan kuin se on yhteistyön tai tuen muodossa. Esimerkiksi, jos kaksi ihmistä jakaa tavoitteen aloittaa yhteinen yritys, heidän täytyy työskennellä yhdessä. Toinen voi esimerkiksi kalustaa rakennuksen, kun taas toinen käyttää jokaisen aamun julkisuuden aikaansaamiseksi.

Tämä olisi malliesimerkki yhteistyöstä, joka rikastuttaa molempia osapuolia, sillä molemmat hyötyvät heidän yhteisestä tavoitteestaan ja siitä syystä yrityksellä on suurempi todennäköisyys menestyä.

Jos apu kuitenkin menee vain yhteen suuntaan, voi se olla vahingollista sillä se vähentää toisen ihmisen kykyjä ja syöttää tuhoisia ajatuksia. He saattavat ajatella että:

• He todella tarvitsivat apua.
• Toisen ihmisen on pakko auttaa heitä.
• Se on tärkeää heitä auttavalle ihmiselle.

Näin ollen, kukaan ei hyödy tällaisesta avusta. Ensiksikin koska autettava henkilö saa viestin, että hän ei kykene tekemään sitä ilman tuota toista henkilöä, ja se on tappava isku hänen itsetunnolleen. Toiseksi koska se kylvää huolestuneisuuden siementä auttajassa. Se saa hänet uskomaan että hän ei voi sanoa ei, kun toinen henkilö pyytää häneltä jotakin. Tai se saa hänet uskomaan, että ilman häntä tuo toinen henkilö ei pysty kehittymään.

On helppo nähdä kuinka henkilökohtaiset ihmissuhteet kahden ihmisen välillä voivat kärsiä. Auttaja tulee aina olemaan huolissaan toisesta ja laittamaan heidän tarpeensa omiensa edelle, mikä voi johtaa hylkäämiseen.

Helikopteriperheet

Helikopterivanhemmat ovat myrkyllisiä ja ylisuojelevia. He eivät voi sietää ajatusta että heidän lapsensa kärsii, mutta heidän käsityksensä kärsimyksestä on myös hyvin vääristynyt.

He ovat yleensä vanhempia jotka kärsivät jonkinlaisesta lapsuuden traumasta eivätkä halua heidän lastensa kokevan samaa, joten he kasvattavat lapsensa äärimmäisen suojelevalla tavalla. He ratkaisevat kaikki heidän ongelmansa heidän puolestaan. Jopa sellaiset ongelmat, jotka lapsi kykenee jo itse ratkaisemaan. Tätä jatkuu aina siihen asti kunnes lapset tulevat ikään jolloin heidän täytyy kehittyä itsenäisiksi.

Tämä tarkoittaa sitä että lapsi ei opi. Koska heidän vanhempansa elävät heidän elämäänsä heidän puolestaan, he eivät koskaan tee virheitä. Sen seurauksena heidän ei ole koskaan tarvinnut tuntea oloansa turhautuneeksi tai korjata omia virheitään tai oppia niistä, mikä on ainut tapa todella oppia.

Lapsen kehittyminen pysähtyy sillä hetkellä, kun heillä olisi valtava potentiaali hyötyä siitä. Kun he tulevat aikuiseen ikään, heistä tulee neuvottomia. Heillä on myös taipumusta itsetunto-ongelmiin; he sanovat itselleen etteivät he pysty kohtaamaan ongelmiaan ilman että kukaan auttaa heitä.

Heistä tulee avuttomia kaikissa elämän osa-alueissa. Lisäksi heillä on taipumus valita puoliso, joka kohtelee heitä samalla tavalla kuin heidän vanhempansakin, joten heidän kykynsä pysyvät kehittymättöminä.

Mikä heitä todella auttaa?

Jos todella haluat auttaa, tai paremmin sanottuna, tehdä yhteistyötä jonkun kanssa, sinua tulisi ohjata halu tuon ihmisen kehittymiseen ja itsevarmuuden saamiseen. Voit ruokkia heidän itsetuntoaan korostamalla sitä mitä he ovat tehneet hyvin, ruokkia heidän ratkaisujaan ehdottamalla mahdollisuuksia sekä ruokkia heidän kykyjään esittämällä samankaltaisia ongelmia. 

On tärkeää olla kärsivällinen ja hyväksyä että elämään kuuluu paljon turhautumista, mutta kukaan ei ole koskaan kuollut siihen.

Jos annat tuolle henkilölle tavan poistaa esteet, et anna hänen itse etsiä ratkaisuja. Hänen ei tarvitse toimia, nähdä vaivaa, yrittää tai etsiä vaihtoehtoja, koska sinä olet jo antanut hänelle kaiken täysin valmiina.

Jos lapsesi ei esimerkiksi pysty löytämään työtä, mutta annat heille rahaa joka kuukausi jotta hän tulisi toimeen, miksi hän vaivautuisi jatkamaan etsimistä? Eihän hänen tarvitse! Mutta tämä on myös haitaksi hänelle, koska jos jatkat sen tekemistä, mitä hän tekee kun hänen vanhempansa eivät enää ole paikalla antamassa hänelle rahaa?

Yhteistyö tässä tapauksessa tarkoittaisi hänen auttamistaan ansioluettelon tekemisessä, ammatin valitsemisessa ja työn etsimisessä. Siten hän viimein tuntisi hallitsevansa omaa elämäänsä, eikö totta?