Isoäidilläni oli skitsofrenia

Kun isoäitini kertoi minulle mitä tahansa, en koskaan tiennyt, oliko se totta vai valetta. Hänen puheensa kuunteleminen oli kuin pelaisi Cluedoa. Minun piti kaivaa sisälle hänen salaperäisiin tarinoihinsa selvittääkseni, mikä oli totta ja mikä ei. Hän kertoi minulle kerran, että hän oli joskus ollut jalkamalli ja että hän oli työskentellyt muutaman kuukauden sukkayrityksessä, joka kuvasi häntä aikakauslehtiin.

Kun hän kuoli ja pakkasimme hänen tavaroitaan, löysin pienen, kuluneen kansion, jossa oli kuvia ja kuitteja. Ne olivat maksuja hänen työstään mallina 1960-luvulla. Aloin itkeä. En ollut uskonut häntä. Hän oli kertonut minulle, että hänen täytyi luopua työstään ensimmäisen aviomiehensä vuoksi. Tämä oli uhannut hakata hänet, jos hän olisi jatkanut “itsensä paljastamista”.

Minusta tuntui pahalta, kun en ollut uskonut häntä, etten ollut ymmärtänyt hänen kokemuksiaan. Mutta totuus on, että suuri osa hänen puheistaan kuulosti mahdottomalta ja oudolta. Muistan, kun hän kertoi minulle saksalaisesta lentäjästä, jonka kanssa hän seurusteli. Ja naapurista, joka oli päässyt televisioon loukkaamaan häntä, ja hehkulamppuihin asennetuista mikrofoneista jotka vakoilivat häntä.

Elämä hänen kanssaan ei ollut aina helppoa, mutta vieläkin, monta vuotta hänen kuolemansa jälkeen, kaipaan häntä edelleen. Hänen muistamisensa tekee kipeää. Koska perheenjäsen, jolla on vakava mielisairaus, jättää uinuvan haavan, joka ei koskaan parane täysin. Jäljellä on arpi siitä, etten kyennyt tekemään enempää, siitä, etten lieventänyt hänen kaaostaan ja kärsimystään.

Kesti kauan ennen kuin isoäitini sai diagnoosin. Tämä tarkoitti, että hänen täytyi käydä läpi useita sairaalahoitoja ja useita itsemurhayrityksiä.

Isoäidilläni oli skitsofrenia, mutta kukaan ei puhunut hänen sairaudestaan

“Isoäiti on sairas, älä kiinnitä häneen huomiota.” Tätä lausetta toistettiin minulle eniten, kun olin pieni ja näin isoäidin menevän edestakaisin sairaalan ja kodin väliä. Kun hän oli kotona ja sain luvan käydä hänen luonaan, kysyin häneltä ujosti, mikä sattui. Oliko se hänen vatsansa? Hänen kurkkunsa? Päänsä? Hän sanoi minulle ilkikurisesti hymyillen: “Elämäni sattuu.”

Tietyllä tavalla tämä oli totta. Isoäitini yritti tappaa itsensä useampaan otteeseen. Noiden kaikkien kannalta dramaattisten epäonnistuneiden yritysten jälkeen hän viipyi muutaman päivän sairaalan psykiatrisella osastolla ennen kuin palasi kotiin mukanaan valikoima pillereitä, jotka eivät koskaan täysin lieventäneet hänen ahdistustaan. Lapsena sekä pelkäsin että säälin häntä.

Vasta 12-vuotiaana pystyin kuuntelemaan häntä hoitaneiden psykiatrien keskustelua hänen hoidostaan. He puhuivat toisen tyyppisen psykoosilääkkeen määräämisestä nähdäkseen, aiheuttaisivatko ne hänelle vähemmän sivuvaikutuksia ja paremman elämänlaadun. Silloin sain tietää jotain, mitä kukaan muu ei ollut koskaan kertonut minulle: isoäidilläni oli skitsofrenia.

Yksi isoäitini suurimmista ongelmista oli se, ettei hän pystynyt erottamaan todellisuutta fiktiosta. Hänen vainoharhaisuutensa saattoi hänet hämmentyneisyyden ja täydellisen kauhun tilaan.

Päivä, jona hän alkoi kuulla ääniä

Isoäitini elämä oli aina jokseenkin jäsentämätöntä. Hän oli naimisissa neljä kertaa, jäi leskeksi kahdesti ja hänellä oli viisi lasta, joista vain kaksi piti yhteyttä häneen. Heidän joukossaan oli isäni. Isäni puhuu usein siitä, ettei hänen äitinsä koskaan ollut hyvä äiti. Hän oli epävakaa, kylmä, irrallinen ja antoi lupauksia, joita hän ei pitänyt. Mutta kun hän halusi olla hauska, hän oli hauska.

Isoisovanhempani kasvattivat isoäitini lapset. Isoäitini elämä muuttui monimutkaisemmaksi sinä päivänä, kun äänet ilmestyivät. Hän oli 25-vuotias ja työskenteli keramiikkamaalaustehtaassa. Silloin, kuten hän kerran minulle selitti, hän alkoi kuulla äänen, joka kertoi hänelle, että muut lukivat hänen ajatuksiaan ja halusivat ottaa hänet hallintaansa.

Hän jätti välittömästi työnsä ja pakeni. Hänet löydettiin sinä yönä hylätystä talosta loukkaantuneena ja käsi murtuneena. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän joutui sairaalaan. Hänen loputon koettelemuksensa selkeän diagnoosin ja riittävän hoidon löytämiseksi oli alkanut. Hän kuuli ääniä vuosikausia.

Hän ei pystynyt luottamaan omaan mieleensä

Psykiatriset hoidot eivät tuolloin olleet parhaita. Aina löytyy kuitenkin hyviä ammattilaisia, jotka voivat milloin tahansa muuttaa elämän. Näin kävi isoäidilleni. Hän oli 32-vuotias, kun psykiatri diagnosoi hänelle skitsofrenian ja aloitti kliinisen hoidon, joka vaimensi äänet. Psykoosilääkkeet antoivat hänelle takaisin hallinnan itseensä.

Myöhemmin tämä sama lääkäri tarjosi hänelle työtä siivoojana sairaalassa. Tämän avulla isoäitini onnistui paitsi ansaitsemaan rahaa myös omaksumaan tiettyjä rutiineja ja tapoja. Toinen tärkeä seikka hänelle oli se, että hänen oli saatava riittävä määrä unta öisin. Muuten kaikki muuttui hänelle hämmentäväksi ja uhkaavaksi, eikä hän koskaan ymmärtänyt miksi.

Vaikka psykoosilääkkeet onnistuivat hiljentämään äänet, ne eivät koskaan onnistuneet pitämään hänen vainoharhaisuuttaan kurissa. Hän ei osannut sanoa, mikä oli totta ja mikä hänen mielensä tuotetta. Itse asiassa hänellä oli usein väkivaltaisia riitoja kollegoidensa kanssa, koska hän uskoi näiden puhuvat hänestä pahaa.

Toisinaan hän ajatteli, että joku halusi siepata yhden hänen lapsistaan tai että naapurit olivat laittaneet mikrofoneja taloon. Kerran hän kertoi minulle, että hänen päänsä oli kuin kello rikkinäisillä hampailla, joita kukaan ei voinut korjata. Aika, todellisuus ja elämä kokonaisuudessaan pirstoutuivat. Hänen mielensä oli hänen vanginvartijansa ja ennen kaikkea hänen suurin vihollisensa.

Isoäitini ei voinut katsoa televisiota. Se ylistimuloi häntä ja hän luuli, että häntä vakoiltiin näytön takaa. Siksi hän halusi kuunnella musiikkia ja lukea.

Euforian ja epätoivon aikoja

Isoäidilläni oli skitsofrenia, ja perheeni, ehkä tietämättömyydestä tai leimautumisesta, vältti puhumasta siitä tai keskustelemasta siitä muiden ihmisten kanssa. Siitä saakka kun olin hyvin pieni, huolehdimme hänestä vuorotellen toivoen, että kuukausi, jolloin meidän oli määrä saada hänet kotiin, olisi “hyvä”. Näin kuulin vanhempieni sanovan.

Todellisuudessa mikään kuukausi ei ollut todella hyvä. Isoäitini kertoi minulle, että hänen elämänsä oli kuin karusellissa. Maailma liikkui liian nopeasti ja hänen mielensä laukkasi kahdella kiinteällä hevosella, joista toinen oli valkoinen ja toinen musta. Kun hän oli valkoisen hevosen selässä, elämä oli kuin kävelyä puistossa, kaikki oli positiivista, jännittävää ja jopa euforista.

Niinä päivinä, kun hän nauroi kaikelle, ihailin isoäitiäni. Teimme suunnitelmia ja hän kertoi minulle tuhat tarinaa. Hän lupasi minulle, että lomalla lennämme Afrikkaan. Hän ei ollut koskaan matkustanut aikaisemmin, ja yksi hänen suurimmista toiveistaan oli jättää taakseen kaikki tuttu ja löytää kaukainen ja eksoottinen maa.

Mutta kun hän oli mustan hevosen selässä, hänen loistonsa ja onnensa katosivat. Hän oli epätoivoinen. Niinä pimeinä aikoina hänen surunsa imeytyi koko taloon ja tukahdutti meidät. Hän näki uhkia kaikkialla, ei luottanut kehenkään ja halusi vain yhden asian: lakata olemasta.

Skitsofreniaa sairastavien perheenjäsenet tarvitsevat lääketieteellistä ja sosiaalista tukea. Yleensä he tuntevat olevansa voimattomia, koska he eivät voi auttaa läheistään tämän ansaitsemalla tavalla.

Kirjat, musiikki ja matka, jota ei koskaan tehty

Isoäitini ei voinut katsoa televisiota. Hän sanoi, että näytön takana oli ihmisiä, jotka hallitsivat hänen mieltään. Hänellä oli kuitenkin omat henkiset turvapaikkansa, joissa hän saattoi rauhoittua. Nämä olivat poikkeuksellisia lukemisen ja musiikin universumeita, joista minäkin pääsin nauttimaan. Hän rakasti salapoliisiromaaneja ja ranskalaisten laulajien, kuten Edith Piafin tai Charles Aznavourin, levyjä. Minulla on niitä edelleen.

Nyt hän on poissa, mutta kaipaan häntä edelleen. Hän kuoli kun olin 18-vuotias, toisen itsemurhayrityksen jälkeiseen komplikaatioon. Hänen loppunsa oli surullinen, aivan kuten suuri osa hänen elämäänsä. Valitettavasti vanhemmillani, tädeilläni, sedilläni ja minulla ei ollut apua, resursseja ja tukea käsitellä hänen sairauttaan.

Lääkkeet tai lyhyet käynnit psykiatrisille osastoille eivät riittäneet rauhoittamaan ja ankkuroimaan hänen mieltään ja antamaan hänelle voimia jatkaa elämäänsä. On totta, että hän ei ollut hyvä äiti, mutta hän oli hyvä isoäiti. Muistan yhä hänen istuvan vierelläni terassilla, Romeo-kissa sylissään, kertomassa minulle uskomattomia tarinoita, joita hän näytti pystyvän kertomaan milloin tahansa. Rakastin kuunnella niitä.

Vielä tänäänkin kaipaan häntä. Olen vain pahoillani, että hän ei elänyt tarpeeksi kauan, jotta olisin voinut viedä hänet matkalle. Kauas, kauas kaikesta, mitä hän tunsi, paikkaan, josta hänen skitsofreniansa ei ehkä koskaan löytäisi häntä, kuten hän toivoi.