Ihomme ei kärsi Alzheimerista, vaan muistaa kaikki hyväilyt ja julmuudet ikuisesti
Kirjoittanut ja tarkastanut psykologi Gema Sánchez Cuevas
On melko tavallista uskoa virheellisesti, että Alzheimerin taudista tai muista muistisairauksista kärsivät ihmiset yleisesti ottaen menettävät kosketuksensa ulkopuoliseen maailmaan, ja katoavat omaan kaukaiseen ja epätodelliseen sisäiseen maailmaansa. Tämä mielikuva ei tosiaan vastaa todellisuutta kovinkaan hyvin.
Ja mikäli sallimme itsemme ajatella, että esimerkiksi Alzheimerista kärsivä ihminen ei enää ole samanlainen kuin ennen, hän kadottaa oman identiteettinsä yhteiskunnan silmin katsottuna. Tästä puolestaan on lähes automaattisena luonnollisena seurauksena se, että hänen omat tunteensa menettävät kaiken arvonsa.
Asettamalla itsesi dementiasta kärsivän ihmisen kenkiin, tulet huomaamaan että on täysin normaalia, miten hän kokee pelkoa kaikkien muiden sinnikkyyden ympäröimänä, eikä oikein tiedä kuinka ilmaista mitä itse tuntee tai tarvitsee. Hän kun ei välttämättä ymmärrä mitä muut ihmiset hänelle sanovat, tai ei tunnista ihmisiä jotka hääräävät hänen ympärillään päivittäin, saati että välttämättä ymmärtäisi mitä muut ihmiset mahdollisesti häneltä kunakin hetkenä odottavat.
Tulemme harvoin asettaneeksi itsemme Alzheimerin taudin kaltaisia taakkoja kantavien asemaan. Mutta tehdessämme tämän tulemme pian huomaamaan, miten kammottavaa ja stressaavaa jokapäiväinen elämä heille voi olla. Lisäksi voimme tällöin ymmärtää kunnolla ahdistusta ja muita tunnepitoisia reaktioita, jotka meidän omasta “terveestä” näkökulmastamme tarkasteltuna monesti vaikuttavat liioitelluilta.
Validointi on menetelmänä yksilökeskeistä terapiaa
Viimeisen vuosikymmenen aikana ollaan hoivassa ja kommunikoinnissa palattu hiljalleen takaisin yksilökeskeiseen malliin. Tällaiset terapeuttiset ja relationaaliset mallit ovat tärkeitä Alzheimerista kärsivien kannalta, jotta heillä on parempi mahdollisuus päätyä ympäristöön joka tarjoaa tarvittavaa validointia ja stimuloi heitä.
Tämä tarkoittaa käytännössä pyrkimystä ymmärtää dementiasta kärsivää ihmistä, ylläpitäen näin hänen identiteettiään ja auttaen häntä muodostamaan ymmärtäväisen asenteen sitä “muuttunutta käyttäytymistä” kohtaan, joka saa hoitajat ja ihmiset tuntemaan olonsa hieman tai enemmän epämukavaksi hänen kanssaan.
Tätä hoivan mallia suosittelevat tutkijat ovat alleviivanneet tarvetta ylläpitää kaikkien ihmisten perustavanlaatuista omanarvontuntoa. Näin ollen meidän tulee käyttää empatiaa apunamme voidaksemme asettua oikealle taajuudelle dementiasta kärsivän ihmisen sisäisen todellisuuden ymmärtämiseksi.
Tavoitteena on tarjota heille turvaa ja voimaa. Tällä tavoin he voivat kokea tulleensa validoiduiksi ja pystyvät ilmaisemaan omia ajatuksiaan. Sillä vasta silloin kun yksilö voi alkaa ilmaista itseään uudelleen, hän voi saada omanarvontuntonsa takaisin.
Miksi? Koska hänen validointinsa tarkoittaa hänen tunteidensa tunnistamista. Validointi tarkoittaa sen viestittämistä hänelle, että hänen tunteensa ovat oikein. Jos puolestaan torjut nämä tunteet, torjut kyseisen ihmisen ja tuhoat hänen identiteettinsä. Samalla tämän tehdessäsi luot valtavan tunnetasoisen aukon.
Validointimenetelmän olennaiset periaatteet
Tutustutaan siis joihinkin tämän menetelmän olennaisista periaatteista:
- Ihminen hyväksytään häntä tuomitsematta (Carl Rogers).
- Häntä kohdellaan kuin ainutlaatuista ihmistä (Abraham Maslow).
- Mikä tahansa hänen ilmaisemansa tunne, jonka tunnistaa ja validoi joku johon hän luottaa, menettää osan voimastaan. Kun jätämme huomiotta tai torjumme näitä tunteita, ne voimistuvat. “Laiminlyöty kissa muuttuu tiikeriksi” (Carl Jung).
- Jokainen ihmisyksilö on arvokas, siitä huolimatta miten hukassa hän sitten onkaan (Naomi Feil).
- Kun heidän lähimuistinsa pettää, voimme auttaa heitä pysymään tasapainossa palauttamalla mieleen viimeaikaisia muistoja. Kun heidän näkönsä alkaa pettää, he voivat käyttää mielensä silmää nähdäkseen. Ja kun heidän kuulonsa pettää, he kuuntelevat menneisyyden ääniä (Wiler Penfield).
Alzheimerista tai jostain muusta dementian muodosta kärsivät ihmiset tarvitsevat uuden yhteyden ulkoiseen maailmaan
Eräs Disney-Pixarin tuottama elokuva, Coco, on todella upea ja tunteikas esimerkki siitä, miten Alzheimerin tautia sairastavaan ihmiseen voi luoda uudestaan yhteyden, ja miten heidän ihoonsa ja syvimpiin tunteisiinsa voi saada taas kosketuksen. Juuri tällä tavoin käy kohtauksessa, jossa kappale “Muistathan minua” tarjoaa ihanan suloisen vivahteen kuvaukseen emotionaalisesta yhteydestä, jonka sen sävelet elokuvassa herättää.
Se, että joku menettää kykynsä ilmaista asioita verbaalisesti, ei tarkoita etteikö hänellä olisi edelleen tarve ilmaista itseään. Tästä johtuen on niin ensiarvoisen tärkeää kiinnittää huomiota ihmisiin jotka kärsivät muistihäiriöiden kaltaisista haasteista. Meidän tulee luoda yhteys heidän mielialoihinsa ja sukeltaa näihin samaisiin tunteisiin sumeilematta.
Concetta M. Tomaino (2000) sanoi, että “On aina yllättävää nähdä jonkun Alzheimerin taudin tai muun vastaavan sairauden vuoksi täysin sulkeutuneen ja maailmasta etääntyneen ihmisen palaavan uudestaan eloon, kun joku soittaa heille tutun kappaleen. Hänen reaktionsa voi vaihdella aina vähäisestä asennon muutoksesta innokkaaseen liikehdintään. Reaktio voi olla ääniä enemmän ja yltää jopa verbaalisiin vasteisiin.”
Lisäksi jonkinlainen reaktio seuraa lähes aina, sekä vuorovaikutusta. Monissa tapauksista nämä reaktiot voivat vaikuttaa harhaisilta. Mutta ne voivat silti paljastaa todella paljon siitä, miten ihmiset aina säilyttävät tällaisia pieniä osasia itsestään. Lisäksi tämä on mahtava muistutus siitä, että muistinsa toiminnan kanssa kamppailevat pystyvät edelleen herättämään omia henkilökohtaisia muistojaan henkiin mielensä voimin.
Tämä teksti on tarkoitettu vain tiedoksi eikä se korvaa ammattilaisen konsultaatiota. Jos sinulla on kysyttävää, konsultoi asiantuntijaasi.