Hyperlapset: ylisuojellut lapset ja stressi
Hyperlapset ovat hypervanhemmuuden tuote. Kyseessä on uusi ja lisääntyvä trendi, joka laiminlyö tärkeitä lapsuuden puolia, kuten leikkiminen, ulkona oleminen, tylsyys ja ongelmien kohtaaminen. Tämä on sellaisen kasvatustyylin tulos, joka perustuu ylisuojeluun, ylihuomioon ja ylistykseen.
Hyperlapsi vastaa muille ennen itseään. Hänellä on vain vähän aikaa itseoivallukseen, ihmissuhteiden kehitykseen ja moniin muihin tärkeisiin piirteisiin, jotka kehittyvät lapsuudessa.
Mitä termi ”hyperlapsi” tarkoittaa?
‘’Hyperlapsi’’ on käsite, joka liittyy lasten kurissa pitämiseen. Tämän seurauksena he irtaantuvat aktiviteeteista, jotka ovat normaaleja heidän ikäisilleen. Näin heistä tulee ihmisiä, jotka eivät ole itsenäisiä, sillä heidän odotetaan olevan täydellisiä.
Tämä termi sai alkunsa Yhdysvalloista. Perinteisesti se on läheinen käsitteen ’’hemmoteltu lapsi’’ kanssa. Kuitenkin journalisti ja kirjojen Hyper-paternity sekä Hyper-children: Perfect Children kirjoittaja Eva Millet sanoo, että hyperlapset saavat vanhemmat stressaantumaan paljon.
Miltä hyperlapsen elämä näyttää?
Hyperlapset ovat kiireisiä ylimääräisten aktiviteettien kanssa, joista he eivät ole niin innoissaan. He tuntevat näiden haittapuolet, mutta vanhemmat kohtelevat niitä investointina. Sen jälkeen kun vanhemmat ovat kuluttaneet lapsiinsa paljon rahaa ja nähneet paljon vaivaa heidän eteensä, he ajattelevat (usein tiedostamattomasti), että kaikki tämä johtaa automaattiseen menestykseen.
Lapset ovat tästä tietoisempia kuin uskommekaan. Ja tämä painostus vaikuttaa heihin kaikin puolin. Heidän elämästään tulee jatkuvaa stressiä, sillä heidän on täytettävä muiden odotukset.
Tällä kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa: hyperlapsista tulee perheen huomion keskus. Kuten Milletkin sanoo: ’’Kun heidän kodeissaan käy kylässä, seinillä ei näy kuvia isovanhemmista. Voimme nähdä kuvia vain näistä lapsista. He ovat pitkälti kuin talon kuninkaita tai kuningattaria.’’
Tämä ylistimulaatio saa lapsissa aikaan ylemmyyden tunteen, joka saattaa haitallisesti vaikuttaa heidän henkilökohtaiseen kehitykseensä. Tämän seurauksena he eivät kykene hallitsemaan tunteitaan hyvin, he turhautuvat helposti ja kärsivät heidän vanhempiensa ahdistuksesta. Lyhyesti sanottuna, heistä tulee se, mitä Millet kutsuu ’’hyperlapsiksi.’’ Kyseessä ovat siis riippuvaiset lapset, jotka eivät osaa tehdä mitään ilman heidän vanhempiensa apua.
Mutta mitä lapsi tarvitsee?
On vaikea määritellä mitä lapset todellakin tarvitsevat, sillä heillä on heidän omat unelmansa, halunsa ja odotuksensa. Yksi asia kuitenkin on selvä: he oppivat edelleen kohtaamaan oikean maailman, joten emme voi vaatia heiltä samaa mitä vaadimme aikuisilta.
Siksi vanhempien ei pitäisi koskaan tyrkyttää omia unelmiaan lapsilleen. Heidän yliopistouransa pohtiminen ennen kuin he ovat täyttäneet edes 10, on järjetöntä. Meidän on annettava lasten itse kehittää omat persoonallisuutensa ja mielenkiinnon kohteensa. Ennen kaikkea meidän on annettava heidän epäonnistua ja koiteltava rajojaan. Tässä mielessä he oppivat, että epäonnistumiset voivat itse asiassa auttaa heitä edistymään.
Vähemmän rahaa, enemmän rakkautta
Kaikki nämä kokemukset, harrastukset ja leirit ovat todella kalliita. Mutta kaikesta huolimatta emme voi olettaa, että lapset arvostavat kaikkia materialistisia asioita. Näin on siitä syystä, etteivät he ymmärrä niitä vielä. Eli sen sijaan että murehdimme sitä, onko 10-vuotiaan lapsemme englanninkielen opettajalla parhaat materiaalit lapsen opettamiseen, meidän pitäisi opettaa lastamme kommunikoimaan luonnollisesti.
Ennen kaikkea lasten pitäisi kasvaa leikkien muiden lasten kanssa. Tämä tarkoittaa, että heidän olisi käytettävä taitojaan itsenäisesti. Aikuisten ei pitäisi myöskään tehdä kaikkea heidän puolestaan. Mutta jos lapsi pyytää apua, sillon vanhempien avun pitäisi olla saatavilla.
On tärkeää, että lapset oppivat pääsemään yli odottamattomista tilanteista. Vanhempien pitäisi antaa neuvoja, tukea ja ennen kaikkea rakkautta.