Hanhiemo-syndrooma

· 21.9.2016

Suurin osa äideistä haluaa parasta lapsilleen. Vain erityislaatuisissa tapauksissa, joihin liittyy usein vakavia sairauksia, näin ei ole. Ongelma on, että monet äidit sekoittavat sen, mikä on hyväksi heidän lapsilleen omien tarpeidensa ja halujensa kanssa.

Erittäin usein äidit pelkäävät lastensa kohtaloa. Kuinka he eivät voisi olla huolissaan maailmassa, joka on täynnä vaaroja, kaatumisista ja polvien ruhjomisista aina käsittämättömiin tilanteisiin kuten kidnappaus, kuolema tai uusi, juuri paljastunut virus?

”Käsi joka kehtoa keinuttaa, hallitsee maailmaa.”

-Peter De Vries-

Pelko itsessään ei ole ongelma, vaan strategia jota käytetään sen käsittelyyn. Pelokas äiti voi muuttaa pelkonsa hallituksi varovaisuudeksi, mutta se voi myös sairastuttaa hänet, jolloin hänestä tulee ”hanhiemo”.

Hanhiemo

Lahjoja lapsille

”Hanhiemo” viittaa yleisesti ottaen kaikkiin niihin äiteihin, jotka haluavat pitää jälkikasvunsa siipiensä suojassa, käpertyneenä. He pyrkivät kasvattamaan suojaavaa peitettä, joka eristää lapset kaikilta riskeiltä ja vaaroilta joita maailmassa on.

Heidän tietoinen pyrkimyksensä on täysin ymmärrettävä: he haluavat ehkäistä pienokaistensa epämiellyttävät, mahdollisesti traumaattiset kokemukset. He eivät halua heidän joutuvan vaikeisiin tilanteisiin, jotka voivat vaikuttaa heihin fyysisesti tai henkisesti.

Tällaiset äidit tuntevat, että heidän lapsensa ovat äärimmäisen hauraita olentoja. Tietenkin suuressa mittakaavassa jokainen lapsi on hauras, sillä he eivät ole kehittyneet vielä fyysisesti ja psyykkisesti aikuisten tavoin ja siksi he ovatkin herkempiä lukuisille riskeille. ”Hanhiemo” haluaa varmistaa, ettei mikään näistä riskeistä ylety hänen lapsiinsa.

Yksi ”hanhiemojen” tekniikoista on jatkuvasti varoittaa lapsiaan maailman vaaroista. ”Jos menet lähelle hellaa, voit polttaa itsesi”. ”Pelaa varovasti pallolla, voit kaatua ja murtaa luusi”. ”Älä mene kadulle, siellä on ihmisiä jotka sieppaavat lapsia.”

Vaikka heidän tarkoitusperänsä ovatkin helliä, lopulta he päätyvät luomaan kauhun katalogin lastensa mieliin. Heitä on opetettu liikkumaan maailmassa pelko kintereillään. No, itse asiassa ”liikkumaan maailmassa” on vain ilmaisu, sillä lopulta he rohkaisevat lapsiaan olemaan liikkumatta, sillä lähes joka tilanteeseen liittyy riski.

Koska lapset kasvavat ja tarvitsevat jatkuvasti suurempaa aluetta toimiakseen, ”hanhiemot” alkavat kontrolloida ja syytellä. He rakentavat mekanismeja, jotta voivat pitää lapsensa jatkuvan tarkkailun alla pysyvästi ja saavat lastensa itsenäisyyspyrkimykset näyttämään aggressiolta äitiä kohtaan.

”Hanhiemon” lapset

Hanhiemo ja tytär

”Hanhiemot” uskovat että he haluavat lapsilleen onnellisuutta. Heidän käsityksensä onnellisuudesta on vahinkojen puuttuminen. He ajattelevat, että jos he saattavat lapsensa aikuisuuteen ilman kärsimyksen naarmuja, he ovat tehneet loistavaa työtä.

Asian ristiriita on siinä, että näiden äitien lapset päätyvät lopulta kokemaan jotakin päinvastaista. He kokevat liiallista tunneperäistä stressiä äitinsä ahdistuksen vuoksi, joka varoittelee heitä koko ajan, kuvitellen pahimpia mahdollisia tilanteita ja niin ollen täyttäen heidät pelolla.

Siksi he eivät voi käytännössä nauttia mistään. Kun he ovat erittäin nuoria, he eivät halua hermostuttaa äitiään ja hänen varoituksistaan tulee vaatimuksia joita on täsmällisesti noudatettava. Jos heidän suhteensa ei ole hyvä tai jos äidilliset vaatimukset ovat liiallisia, päinvastainen tapahtuu; lapsi etsii jatkuvasti vaaroja, ja tällä tavoin hakee itselleen itsenäisyyttä.

Sekä erittäin passiiviset, tottelevaiset lapset että levottomat, uhmakkaat lapset päätyvät houkuttamaan uusia ongelmia. Heille on vaikeaa luottaa itseensä ja maailmaan. He eivät pysty mukautumaan luovasti vaikeisiin tilanteisiin ja kehittävät oman maailmansa, jota he tutkivat voimakkaiden levottomien tunteiden kanssa. Hyvin usein heistä kasvaa vaikeita nuoria vuosien mittaan.

Niin ollen tässä tarinassa kukaan ei voita. Sekä äiti että lapsi kehittävät suhteen, joka vaihtelee äärimmäisestä riippuvuudesta äkillisiin eroihin. Syyttely on kaiken keskiössä eikä kellään tilanteeseen liittyvällä ole rauhaa.

”Äitihanhia” kutsutaan myös ”kanoiksi” heidän itsepäisen pelkoon takertumisensa vuoksi. He aliarvioivat lastensa kyvyt ja projisoivat heihin oman avuttomuuden tunteensa. He eivät ymmärrä, että jokaisella ihmisellä on oma elämä, johon liittyy vaikeuksia, ongelmia, riskitilanteita ja vaaroja joiden yli meidän jokaisen pitää oppia pääsemään.

Itse asiassa, se mikä tekee meistä aikuisia, on se että olemme oppineet pääsemään yli vaikeuksista, virheistä ja ongelmista. Se antaa meille itsevarmuuden siitä, ketä olemme ja mitä voimme tehdä. Se erottaa aikuisen ”tipun” vahvasta ja terveestä aikuisesta.

aiti pyorailee