Hämmästyttävä Rat Parkin kokeilu
Rat Parkin kokeilu on yksi eniten päihderiippuvuuden aihealueeseen viittaavista tutkimuksista. Aivan ensimmäiseksi on kuitenkin mainittava, että juuri rotat ovat niitä eläimiä, joita on käytetty paljon “psykologisten kokeiden” suorittamisessa. Tämä johtuu rottien suuresta geneettisestä samankaltaisuudesta ihmisiin verrattuna, sillä jopa 95 % rottien ja ihmisten genomista on täysin sama.
Rottien käyttö näissä psykologisissa tutkimuksissa tapahtuu kuitenkin aina valvotuissa olosuhteissa, eli toisin sanoen laboratorioissa. Suurin osa kokeissa käytetyistä eläimistä pidetään eristettyinä häkeissä, jolloin niillä ei ole juurikaan mitään kosketusta ulkopuoliseen maailmaan. Tämä on tietysti luonnoton tila tämän lajin edustajille.
”Kuluttajalle ominainen asenne on koko maailman ahmiminen. Kuluttaja on kuin ikuinen imevä lapsi, joka itkee vaatien tuttipulloaan. Tämä on selvää sellaisissa patologisissa ilmiöissä kuten alkoholismissa ja huumeriippuvuudessa.”
-Erich Fromm-
1960-luvulla rotat otettiin mukaan päihderiippuvuuksia koskeviin tutkimuksiin, joissa käytettiin myös niin sanottuja Skinnerin laatikoita (Skinner’s Box). Kyseessä on sähkölaitteilla varustettuja laatikoita, jotka joko palkitsevat ruoalla tai rankaisevat sähkövirralla.
Tämä asetelma mahdollisti käyttäytymistä analysoivan tutkimuksen, ainakin käyttäytymispsykologien näkökulman mukaan. Myöhemmin Rat Parkin kokeilu astui tämän ajatusmallin väliin. Tarkastelemme seuraavaksi aihetta hieman yksityiskohtaisemmin.
Riippuvaiset rotat
Tässä 60-luvun kokeilussa tutkijat sijoittivat syöttölaitteen rotille kirurgisen intervention avulla. Sitten, kuten tapana oli, rotat eristettiin Skinnerin laatikoihin, eli toisin sanoen yksittäisiin häkkeihin. Seuraavaksi rotat opetettiin painamaan häkin sisällä olevaa vipua. Näin tehdessään rotat tulivat antaneeksi itselleen psykoaktiivisia lääkkeitä.
Lähes kaikissa tapauksissa psykoaktiivisina lääkkeinä käytettiin heroiinia, joka on yksi eniten riippuvuutta aiheuttavista huumeista. Tutkimuksen ideana oli se, että joka kerta kun rotat painoivat vipua, saivat ne viipymättä pienen annoksen huumetta. Tutkijat panivat merkille, että jotkut rotista painoivat tietyissä olosuhteissa tai tiettyinä aikoina vipua toistuvasti kuluttaen viimein varsin suuria määriä tätä psykoaktiivista lääkettä.
Jotkut rotista jopa unohtivat syödä tai juoda vettä, mutta ne eivät unohtaneet heroiinin automatisoitua tarjontaa. Tämän takia useat koe-eläimet kuolivat kokeilun aikana. Tutkijat päättelivät analogisesti, että jos ihmisillä olisi samankaltainen pääsy näihin lääkkeisiin, kärsisivät he saman kohtalon kuin rotat.
Tuossa vaiheessa mukaan tutkimuksiin astui professori Bruce Alexander yhdessä tutkijaryhmän kanssa kanadalaisesta Simon Fraser -yliopistosta. Alexander ja hänen tutkijaryhmänsä olivat juuri ne nimenomaiset henkilöt, jotka ehdottivat Rat Parkin kokeilua.
Rat Parkin kokeilu
Professori Bruce Alexander oli sitä mieltä, että rottien eristäminen ei antanut tutkijoille mahdollisuutta tehdä objektiivisia johtopäätöksiä. Lisäksi kaikki kokeessa käytetyt rotat olivat albiinoja, norjalaisten rottien jälkeläisiä. Kyseessä on seurallinen, utelias ja älykäs laji, joten pelkkä häkissä oleminen ei ollut niiden luonnollinen elämäntapa. Tämän pohdinnan perusteella syntyi ajatus Rat Parkista.
Mitä professori Alexander mietti oli se, toimisivatko vapaat rotat samalla tavalla kuin häkkiin suljetut rotat olivat tehneet. Olisiko niillä luontainen taipumus riippuvuuteen? Ja huumeita käyttäessään, olisiko niiden ainoa mahdollinen kohtalo upota huumeiden maailmaan aina kuolemaansa asti?
Näihin kysymyksiin vastatakseen Alexander aloitti Rat Parkin kokeilun vuonna 1977. Alexanderin tutkimusryhmän tehtävä oli tehdä kaksi eläinryhmää. Toinen ryhmä viettäisi aikansa klassisissa laboratoriohäkeissä ja eristettyinä toisistaan. Toiselle ryhmälle puolestaan rakennettiin valtava, jopa 200 kertaa laboratorion pieniä häkkejä suurempi tila. Tätä tilaa stimuloitiin puiston tapaan puilla ja muilla luonnonelementeillä.
Mielenkiintoiset tulokset
Koska skeemasta muodostui niin paljon puistoa muistuttava tila, kastettiin tutkimus Rat Parkin eli rottapuiston kokeiluksi. Tämän täydentämiseksi tutkijat toivat ulkomaailmasta muita rottia vuorovaikutukseen vankeudessa eläneiden rottien kanssa. Tutkimuksen ideana oli se, että sekä häkkeihin suljetuilla rotilla että rottapuistossa elävillä rotilla oli mahdollisuus saada morfiinia.
Tutkijat antoivat rotille mahdollisuuden juoda kahta nestettä. Yksi niistä sisälsi morfiinia ja toinen ei. Lisäksi morfiinin katkera maku oli peitetty sokeriliuoksella. Muutaman päivän kuluttua häkissä olevat rotat alkoivat mieluummin juoda nestettä, joka sisälsi morfiinia. Myös rottapuistossa olevat rotat joivat samaa nestettä, mutta vasta useita päiviä myöhemmin.
Häkissä olevat rotat käyttivät 19 kertaa enemmän morfiinia kuin vapaina elävät rotat. Vapaat rotat näyttivät ymmärtävän huumeiden käyttämättä jättämisen hyödyt ja olivat haluttomia juomaan morfiinilla terästettyä nestettä, vaikka ne olivat jo sitä kokeilleet. Sittemmin professori Alexander ja hänen tutkijaryhmänsä ottivat tutkimuksessa käyttöön erilaisia variaatioita ja tekivät useista molempien ryhmien rotista riippuvaisia, mutta itse malli pysyi pohjimmiltaan samana.
Rat Parkin kokeilu osoitti, että sosiaalinen eristäytyminen näytteli ratkaisevan tekijän osaa jatkuvassa huumeiden käytössä. Toisten rottien seura ja rottapuiston vapaus puolestaan vähensivät huomattavasti rottien halua käyttää huumeita. Ja silloinkin, kun tätä tapahtui, sairastuneet yksilöt tekivät parhaansa palatakseen takaisin normaaliin tilaansa, jopa sietämällä vieroitusoireita.
Kaikki lainatut lähteet tarkistettiin perusteellisesti tiimimme toimesta varmistaaksemme niiden laadun, luotettavuuden, ajantasaisuuden ja pätevyyden. Tämän artikkelin bibliografia katsottiin luotettavaksi ja akateemisesti tai tieteellisesti tarkaksi.
- Alexander, Bruce K., Barry L. Beyerstein, Patricia F. Hadaway And Robert B. Coambs (1981). “Effect of Early and Later Colony Housing on Oral Ingestion of Morphine in Rats”. Pharmacology, Biochemistry & Behavior, Vol. 15. pp. 571-576, 1981.