Järjen hirviöt: Goyan mustat maalaukset ja niiden psykologia

Oliko Francisco de Goyan kärsimys jonkin psykologisen häiriön seurausta? Vai johtuiko se kenties siitä epätoivoisesta patinasta, jonka ikä, kuurous ja levottomassa Espanjassa koettu väkivalta toivat hänelle? Tai ehkä se oli tämän kaiken yhdistelmä. Emme voi jättää huomiotta jokaisen taiteilijan luovaa universumia: oman elämän ongelmat heijastuvat jokaiseen kankaaseen ja jopa niiden värien valikoimaan, jotka kyseiselle kankaalle pääsevät.

Niin kutsutut Goyan mustat maalaukset muodostavat neljätoista teosta, jotka edustivat merkittävää muutosta hänen urallaan. Hän kulki valosta varjoon. Hän oli värien mestari ja päätyi asumaan kotiin, jossa pimeys tahrasi sen seinät. Hän, joka oli ollut Espanjan Valistuksen aikakauden yhteiskunnan tunnetuin muotokuvamaalari, päätyi sisustamaan kotiaan epämuodostuneilla, burleskimaisilla ja demonimaisilla kasvoilla.

Nuo hahmot kenties palvelivat häntä karkottamaan tunteitaan, ajatuksiaan ja kaikkea aikaisemmin nähtyjä ja koettuja kauhuja. Näin ollen, ja lähes tietämättömänä siitä, Goya ennakoi nykytaidetta. Tuo tahallinen muodonmuutos ja se sävy, jossa kidutetun sielun tummuus värisi, avasi ovet ekspressionismiin.

Goyan mustat maalaukset ja niiden psykologia

Elohopeasinooperia, auripigmenttiä, lyijynvalkoista, viiniköynnöksen puun hiilenmustaa, Preussin sinistä ja okrankeltaista eri muodoissa. Nämä olivat pigmentit, jotka Francisco de Goya itse valmisti ja jotka palvelivat häntä luomaan nuo kuuluisat Quinta del Sordon teokset. Erilaisten historiallisten asiakirjojen ja aikakauden todistusten ansiosta tiedämme tänä päivänä jopa sen, missä maalaukset sijaitsivat.

Talon ylimmässä kerroksessa oli Kaksintaistelu nuijilla (Dos forasteros tai Duelo a garrotazos), Pyhiinvaellus San Isidron lähteelle (El santo Oficio tai Peregrinación a la Fuente de San Isidro), Asmodea (Asmodea tai Visión fantástica), Hautautuva koira (Perro semihundido tai El Perro), Atropos (Átropos tai Las Parcas) sekä Kaksi naista ja mies (Dos mujeres y un hombre).

Mikä mielenkiintoisinta, kaikkein tummanpuhuvimmat ja voimakkaimmat teokset Goya teki ruokasaliin, joka sijaitsi pohjakerroksessa ja jota käytettiin sosiaalisissa kokoontumisissa. Siellä oli Saturnus syö poikansa (Saturno devorando a su hijo), Pyhiinvaellus San Isidroon (La romería de San Isidro), Noitasapatti/Suuri vuohipukki (El aquelarre/El gran cabrón), Una Manola (La Leocadia), Kaksi munkkia (Dos viejos, Dos frailes tai Un viejo y un fraile) sekä Judit ja Holofernes (Judith y Holofernes).

Sillä ei ollut merkitystä Goyalle, että ne muutamat vierailijat, jotka hänen luonaan kävivät, olivat järkyttyneitä näistä kuvista. Eikä hän sen puoleen välittänyt siitä, että hänet olisi voitu ilmiantaa. Goya oli aina se niin epämiellyttävä hahmo inkvisitiolle, jokaiselle kirkolliselle laitokselle joka näki Goyassa taiteilijan, joka ei epäröinyt kuvata vallan väärinkäyttäjiä.

Yksi Goyan mustien maalausten psykologian tavoitteista on ollut ymmärtää, mikä sai hänet tekemään niitä. Emme pelkästään ihmettele hänen henkistä tilaansa riippumatta siitä, kärsikö hän jostakin psyykkisestä häiriöstä vai ei. Yksi epäilyistä on se, maalasiko hän teoksensa pelkästä emotionaalisesta tarpeesta, yksinkertaisesta nautinnosta vai halusiko hän jättää jotain jälkipolvilleen (ja erityisesti pojanpojalleen, jolle hän testamenttasi asuinpaikkansa Quinta del Sordon).

Analysoidaanpa seuraavaksi joitakin Goyan töiden näkökohtia ymmärtääksemme paremmin hänen sisäistä maailmansa.

Järjen uni tuottaa hirviöitä: Susacin oireyhtymä

Goyan mustien maalauksien ymmärtämiseksi on mielenkiintoista pysähtyä ensin hänen Los Caprichos -sarjaan. Jo nämä 80 painokuvaa antavat meille vihjeen tämän aragonialaisen taiteilijan elämänmuutoksesta. Tuolloin hänen autoimmuunisairautensa oli jo läsnä.

Tämä Susacin oireyhtymänä tunnettu autoimmuunisairaus todettiin Goyalla hänen ollessaan 46-vuotias. Sairaus heikensi dramaattisesti hänen fyysistä ja psykologista terveyttään. Päänsäryt olivat jatkuvia, samoin kuin huimaus ja näköhäiriöt. Kaikki tämä loi uuden pigmentin Aragonian mestarin taiteeseen: pimeyden ja ahdistuksen.

Yksi tämän harvinaisen taudin neurologisista seurauksista oli kuurous. Hänen aistilliset kykynsä olivat vääristyneet ja ne menettivät voimaa, valoa, ääntä ja toivoa; samalla tapaa kuin se yhteiskunta, johon hänet oli upotettu. Los Caprichos oli Goyan ensimmäinen lähestymistapa tiedottomuuteen, kohti sitä sisäistä maailmaa, jossa hän onnistui vangitsemaan groteskin, hirvittävän ja fantastisen tavalla, johon muut eivät pystyneet.

Näiden painokuvien kautta Goya toi meille heijastuksen tuon aikakauden ihmisten taikauskosta; uskosta demoneihin, noitiin ja aaveisiin. Nämä yölliset olennot tunkeutuivat taiteilijan uniin.

Delirium tremens on kirkas, mutta sairas mieli

Voimme löytää häiritseviä hahmoja suuresta osasta Francisco de Goyan (1746-1828) töitä. Oliko tämä jonkin psyykkisen häiriön heijastus? Ehdottomasti. Ne olivat tämän taiteilijan poikkeuksellisia luomuksia, jotka heijastivat sen heikentyneen yhteiskunnan järjettömyyksiä, jossa hän itse asui ja joka ajoi hänet epätoivoon.

Harvat taiteellisen maailman kasvot välittivät niin hyvin sisäistä kärsimystä, yksinäisyyttä, pelkoa ja epätoivoa. Kun Goya saapui maalaistaloonsa, La Quinta del Sordoon, hänen mielessään kiehuivat edelleen muistot, teloitusten äänet, maanpaossa koettu tuska ja epälojaaliuden tuottama polte.

Goyan mustien maalausten psykologia kertoo meille, että se mikä teki hänelle kipeää oli elämä, ja että hän oli sairas mies.

Kuten tohtori Ronna Hertzano Marylandin yliopistosta on selittänyt, Susacin oireyhtymä johtaa aivoissa tapahtuvaan tulehdukseen. Tämä puolestaan johtaa hallusinaatioihin sekä silmien ja korvien alueen heikentyneeseen verenkiertoon. Tästä puolestaan seuraa moninaisia seurauksia, kuten kuuroutta, näköongelmia ja kärsimystä.

Goyan mustat maalaukset eivät sisällä valoa, koska Francisco de Goya ei tuntenut toivoa. Hän oli epätoivoinen mies, joka kärsi yhtä kaoottisessa maailmassa. Hänen “Saturnuksensa”, joka syö oman poikansa, tai “Judith ja Holofernes” toimivat myöhemmin niinä mytologisina hahmoina, joita Freud käytti omiin teorioihinsa. Näiden viimeisten teosten symbolisen merkityksen tehtävänä ei ole mikään muu kuin edustaa ihmisen pahinta ja alkukantaisinta puolta. Meidän pimeimpiä ja synkimpiä halujamme.

Goya muodosti yhteyden niihin ja antoi niille muodon. Hän oli kanava, joka toi ulottuvillemme luontomme pimeimmät puolet, ne varjot, joita emme aina halua nähdä.