Epätoivon tunne, masennuksen takana piilevä vaikerointi

25.10.2019
Ne hetket, joina tunnemme olevamme epätoivoisia, ahdistuneita siitä ettemme löydä tarkoitusta ympäriltämme, olemme vihaisia ​​itsellemme ja muut ympärillämme saavat maksavat siitä... Totuus on, että näiden erittäin ahdistavien psykologisten todellisuuksien takana piilee usein masennuksen kääntöpuoli.

Epätoivon tunne on kaiku, joka nousee esille tyhjyydestä. Se on raivoa, joka syntyy toivon menettämisestä ja se on surua, joka on muuttunut vaikeroinniksi niille, jotka uskovat menettäneensä kaiken ja eivät enää näe valoa tunnelin päässä eivätkä merkitystä nykyhetkessä. Harvoista psykologisista tiloista voi kasvaa yhtä vaarallisia kuin siitä vuorenhuipusta, jossa ihminen ei enää tiedä, mitä tietä kulkea tai mihin ovenkahvaan tarttua.

Tiedämme, että epätoivon tunne on yleinen ihmisyyden kokemus. Søren Kierkegaardin kaltaiset filosofit ovat puhuneet epätoivosta ajan mittaan ja määritelleet sen hengen, merkityksen ja haasteen puuttumiseksi. Ranskalainen filosofi Jean-Paul Sartre puolestaan sanoi, että näistä ulottuvuuksista löytyy turhauttavaa kyvyttömyyttä jatkaa eteenpäin, samoin kuin lähes pelkurimaista negativismia, jota usein itse yhteiskunta meihin tartuttaa.

Psykologisesta näkökulmasta kukaan ei kuitenkaan ole syventynyt ja puinut yhtä hyvin ihmisyyden epätoivoa kuin itävaltalainen psykiatri Viktor Frankl. Logoterapian isänä tunnettu ja useilta natsien keskitysleireiltä selviytynyt Frankl määritteli tämän käsitteen kahdella hyvin perustavalla ajatuksella: kärsimys ja merkityksen menetys. Nämä kokemukset ovat epäilemättä ihmisen lohduttomimpia kokemuksia, mutta ne voidaan silti päihittää. Me kaikki voimme kiertää nämä lohduttomat kokemukset ja kohdata elämän uusilla ja paremmilla resursseilla.

”Se, mitä meillä on tapana kutsua epätoivoksi, on vain tuskallinen nälkämme toivoon.”

-George Eliot-

Harvoista psykologisista tiloista voi kasvaa yhtä vaarallisia kuin siitä epätoivon huipusta, jossa ihminen ei enää tiedä, mitä tietä kulkea

Psykologinen epätoivo on ahdistava tunne

Jos veisimme jokaiselta tämän maapallon ihmiseltä tarkoitus, näkemys itsestään ja se merkitys, jonka he antavat omalle elämälleen, johtaisimme heidät kaikkien absoluuttisimpaan epätoivoon. Ja vaikka usein määrittelemmekin tämän ulottuvuuden surun ja toivon puutteen sekoituksena, on silti huomattava, että sieltä löytyy jotain paljon syvempää.

Epätoivon tunne on tyhjiö ja sellainen mielentila, jossa kysymme alituiseen itseltämme kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Itse asiassa on yleistä, että tässä mielentilassa syntyy ​​kysymyksiä siitä, mikä on tämän elämän tarkoitus, mitä teemme tässä maailmassa tai mitä voimme tehdä tässä tilanteessa, jossa mikään ei enää tunnu järkevältä. Tällaiset kysymykset eivät tee muuta kuin vain ruokkivat epätoivon sykliä; vieden epäilemättä ihmisen psykologisen pimeyden nurkkaan, jonne hän voi jäädä ansaan.

Ahdistuneisuuden ruokkima epätoivon tunne

Useat tutkimukset, kuten Saksassa Stuttgartin yliopistossa tohtori Martin Bürgyn johdolla suoritettu tutkimus mukaan lukien (linkin alkuperäinen tutkimus saksaksi), ovat osoittaneet että epätoivo on ollut vielä viime vuosien aikana psykopatologisesti laiminlyöty ilmiö alan tutkimuksissa. Jollakin tapaa olemme jättäneet epätoivon siihen filosofiseen universumiin, jossa vastauksia saataisiin näihin kysymyksiin, jotka liittyivät pikemminkin eksistentiaalisiin ongelmiin.

  • Kognitiivisessa psykologiassa on kuitenkin selvää, että tällä käsitteellä on suuri kliininen merkitys. Epätoivo voi ilmaantua elämäämme täsmällisellä tavalla.
  • Voimme tuntea epätoivoa silloin, kun kaikki näyttää tietyllä hetkellä olevan meitä vastaan ​​ja tunnemme itsemme väliaikaisesti lukkiutuneiksi ja jopa eksyneiksi. Toisissa tapauksissa tilanne kuitenkin muuttuu hieman monimutkaisemmaksi.
  • Tilanne monimutkaistuu silloin, kun joudumme niihin märehtivien ja pakkomielteisen ajatusten sykliin, joka vain ruokkii negatiivisuutta ja avuttomuutta. Lopuksi näihin negatiivisiin ajatuksiin lisätään vielä monimutkainen tunteiden verkosto, johon kuuluu esimerkiksi surun, tuskan, vihan ja turhautumisen tunnetta.

Tämän vuoksi onkin hyvin yleistä, että alussa epätoivo ilmaantuu ahdistuksen seurauksena. Jos tätä tilannetta kuitenkin ylläpidetään ajan kuluessa, ajautuu ihminen lähes väistämättä kohti masennusta.

Pitkittynyt ahdistuksen ja epätoivon tunne ajaa ihmisen lähes vääjäämättä masennuksen partaalle

Epätoivo pakottaa meitä kohtaamaan itsemme

Äärimmäisyyksiin viety epätoivo päätyy tuottamaan ihmisen mielessä äärimmäisiä ideoita. Itsemurha-ajatukset ovat seurausta tästä merkityksen ja toivon täydellisestä menettämisestä sekä näiden tilanteiden vaarallisimmasta osasta, jossa on ratkaisevan tärkeää hakeutua ammattilaiseen apuun.

Tämän vuoksi on yleistä, että epätoivo on se elementti, jota esiintyy lähes aina masennuksessa ja jopa kaksisuuntaisen mielialahäiriön yhteydessä; Molemmat hyvin arkaluontoisia tilanteita, jotka vaativat usein farmakologista hoitoa yhdessä itse psykoterapian kanssa. Kuten alussa kuitenkin jo mainitsimme, nämä tilanteet on mahdollista voittaa oman sitoutumisen ja ammattimaisen avun kautta.

Tätä varten on suositeltavaa pohtia muutamia pulmia.

Epätoivossa asuva viha voi auttaa meitä

Viha on pysynyt tunteena, jota emme tunne kunnolla. Se on energinen, voimakas, radikaali ja muuntautuva, jos vain kanavoimme sen hyvin.

  • Epätoivo syntyy siitä vihasta, joka ei löydä mistään merkitystä. Epätoivo saa ihmisen tuntemaan vihaa niin maailmaa kuin myös itseään kohtaan. Ja tämä on hyvä asia, vaikka se voikin kuulostaa yllättävältä, sillä vihaa vaarallisempia ovat apatia, liikkumattomuus, tunnottomuus, tyhjyyden kokeminen ja se, että millään ei ole enää merkitystä.
  • Silloin, kun käytämme vihaa hyödyksemme ja teemme muutoksia, asiat alkavat löytää hiljalleen uuden tasapainon. Meidän on vain kanavoitava energiamme niin, että tämä positiivinen potentiaali lopulta sulaa todellisuutemme ylle.
Epätoivo saa ihmisen tuntemaan vihaa niin maailmaa kuin myös itseään kohtaan

Itsensä kohtaaminen ja uusi alku

Jotkut sanovat, että epätoivo on pahimman ”minän” vankila. Se on meidän pimein puolemme, joka haluaa nähdä meidät heikkoina ja eksyneinä. Sveitsiläinen psykiatri Carl Jung on huomauttanut, että psykoterapian tarkoituksena on muutos ja ennen kaikkea saavuttaa se yksilöllisyys, jossa jokainen ihminen löytää oman elintärkeän merkityksensä.

Epätoivo pakottaa meidät puhumaan itsellemme ja näkemään olemuksemme pahimman puolen. Siksi meidän velvollisuutemme on hyväksyä se ”varjo”, johon myös Jung viittasi, voidaksemme ylittää tämän epätoivon tunteen ja päästäksemme sinne valoisammalle ja vahvemmalle puolelle, josta voimme löytää uutta toivoa ja turvaa. Se ei ole matka ilman vaikeuksia, se jos mikä on selvää, mutta se on ehdottomasti sellainen tie, jonka kulkeminen auttaa jättämään kärsimyksen taakse.

  • Buergy, M. (2007). Una introducción a la desesperación como fenómeno psicopatológico. Nervenarzt , 78 (5), 521- +. https://doi.org/10.1007/s00115-006-2057-3
  • Hicks, D. (1998). Stories of Hope: a response to the ‘psychology of despair.’ Environmental Education Research4(2), 165–176. https://doi.org/10.1080/1350462980040204