Tunnesyöminen

Makean syönti suhteen päätyttyä, ruoan ahmiminen stressaavina aikoina, syöminen enemmän kuin on tarpeen, jne. Tätä kutsutaan tunnesyömiseksi, tavaksi, jolle ei löydy parempaa määritelmää kuin alempana antamamme esimerkit.

Kuvittelemme, että “normaalius” tarkoittaa jatkuvaa varuillaan oloa ruoan suhteen ja että meidän tulisi kauhistella suklaata ja kermaa, vakuuttuneina siitä, että jos kykenemme vastustamaan “tuota hillitöntä sisäistä nälkää” löydämme täydellisen tasapainon. Huomaamme, että usein syömisestä tulee metafora elämäntavallemme ja tavallemme hallita tunteitamme.

Mutta monissa tapauksissa, joissa ihminen syö pakonomaisesti, ruoka toimii savuverhona, jonka takaa emme näe todellista ongelmaa: kyvyttömyyttä hallita tunteita johtuen pakonomaisesta tarpeesta täyttää tyhjyys elämän muilla osa-alueilla.

Yhteys tunne-elämän puutteiden ja ruoan välillä

Ruoasta voi joskus tulla korvike tunne-elämän tasapainolle. Kuinka monta kertaa olemmekaan purkaneet turhautumistamme ahmimalla tai syömällä jäätelöä? Se pakko, joka ohjaa meitä syömään, on usein itse asiassa vain epätoivo.

Dieetit eivät toimi, sillä ruoka ja paino ovat oireita, eivät itse ongelma. Jos olemme rehellisiä, näemme että painoon keskittyminen on keino olla kiinnittämättä huomiota niihin syihin, miksi niin monet turvautuvat ruokaan luullessaan olevansa nälkäisiä. Tätä vahvistaa tietenkin yhteiskuntamme, jossa keskitytään ylimääräisiin kiloihin ja nautittuihin kaloreihin.

Luulemme myös, että painonpudotus ja kauniin kropan saaminen toisi meille vapautuksen meitä piinaavista asioista. Tunnesyömisen asiantuntija Geneen Roth painottaa, että ylipaino on itsessään oire, ja vaikka meidän onnistuisikin pudottaa painoamme hieman, mutta jos emme keskity sen alla piileviin syihin, olemme edelleen onnettomia (mikä saa aikaan suuria ylä- ja alamäkiä elämässämme). Tässä ote yhdestä hänen kirjastaan, joka kuvaa tätä aihetta erittäin hyvin:

“Eräs ihminen tuli kerran yhteen seminaariini pudotettuaan kolmekymmentäneljä kiloa dieetin avulla. Hän seisoi 150 ihmisen edessä ja sanoi värisevällä äänellä: ‘Minusta tuntuu kuin minua olisi huijattu. Kaikki unelmani on viety. Uskoin todella, että painoa pudottamalla elämäni muuttuisi. Mutta se, mikä minussa on muuttunut, on vain ulkoinen olemukseni. Sisältä olen edelleen sama. Äitini on yhä kuollut, ja on edelleen totta, että isäni löi minua kun olin pieni. Olen yhä vihainen ja tunnen itseni yksinäiseksi, ja nyt minulla ei ole enää intoa pudottaa painoa.'”

Tunnesyömisen noidankehä

Jostakin syystä huolemme kehoamme kohtaan peittää jopa syvemmät huolenaiheet, ja tämä ruokkii ratkaisemattomien huolien noidankehää, joka hidastaa kykyämme kasvaa ja kehittyä.

Joidenkin kirjailijoiden mielestä todellinen ylipainon ja tunnesyömisen ongelma on se, että ruoasta tulee rakkauden korvike. Näin ollen, kuten Geneen Roth toteaa, “vasta kun lakkaamme ruokkimasta sitä kaltoinkohdeltua lasta, joka elää yksinäisen aikuisen sisällä, kykenemme ravitsemaan rakkautta ja antamaan sijaa läheisyydelle.

Tällä tavalla vapaudumme menneisyyden tuskasta ja alamme elää lopullisesti nykyhetkessä. Vain jos annamme tilaa läheisyydelle ja rakkaudelle, opimme nauttimaan ruoasta ja lakkaamme käyttämästä sitä korvikkeena.”

On aikoja, jolloin ajattelemme syömisen pelastavan meidät meiltä itseltämme, tuntemaltamme vihalta, ahdistukselta siitä keitä olemme ja siltä tosiasialta, että asiat ovat kuten ovat, vaikka toivoisimme niiden olevan toisin. Tämä on eräänlainen loitsu, joka vahvistaa meitä piinaavaa noidankehää.

Kun syömme epätasapainoisella tavalla, emme pidä itsestämme huolta. Mutta kuten sanoimme, höyryjen päästeleminen ruoan kautta ja lihomalla on usein vain oire, joka johtaa noidankehään. Siispä joka kerta kun syömme pakonomaisesti, vahvistamme sitä uskomusta, että ainoa keino saada haluamamme on antaa sitä itsellemme ruoan kautta.

Tästä syystä joka kerta kun antaudumme ahmimaan tämän psyykkisen epätasapainon takia, vahvistamme ongelmaamme liittyvää toivottomuutta, ja tämä aiheuttaa vielä suuremman itsehillinnän puutteen. Tämä on todellinen noidankehä, joka ruokkii itseään edestakaisin, sillä tarve syödä suorastaan huutaa meille yhä enemmän ja enemmän, peittäen alkuperäisen ongelman.

Tunnesyöminen, ylensyönti tai ravitsemuksellinen epätasapaino toimivat usein kuvitteellisena tukena: uskomme voivamme hyödyntää ruokaa pitääksemme talomme seinät pystyssä.

Lihominen, laihtuminen tai dieetillä oleminen on kuin olisi tunnevuoristoradassa pysyvästi. Henkilö, joka käyttää ruokaa turvapaikkana, on jatkuvasti päihtyneenä koko kaaoksen, tunnekiihkon ja draaman ajan. Sillä kuten aiemmin sanoimme, pakonomainen syöminen heijastaa elämässämme olevaa kärsimystä.