Sukupuoleen perustuva väkivalta nähtynä elokuvan kautta

Kirjoittanut ja tarkastanut psykologi Sergio De Dios González

Kirjoittanut Leah Padalino

Viimeisin päivitys: 22 joulukuuta, 2022

Näin raskasta, epämiellyttävää, ja samalla niin monia koskettavaa aihetta ei ole ollenkaan helppo kuvata. Sukupuoleen perustuva väkivalta on valitettavasti edelleen ongelma, joka vaatii lukuisia kuolonuhreja tänäkin päivänä. Eikä kyse ole ainoastaan elämänsä menettäneistä uhreista kirjaimellisessa merkityksessä, vaan myös niistä, joiden elämä on tuhoutunut väkivallan seurauksena.

Espanjalainen elokuvaohjaaja Icíar Bollaín kuvaa filmissään Te doy mis ojos (2003) mahdollisimman luonnollisesti niitä jälkiä, joita sukupuoleen perustuva väkivalta uhriinsa jättää, sekä siihen liittyviä taustoja ja seurauksia.

Bollaín keskittyy ohjaamissaan elokuvissa tarjoamaan katsojalle tarkan ja realistisen kuvauksen ympäröivästä todellisuudesta. Hänen luonnolliset henkilöhahmonsa ovat kuin suoraan jokapäiväisestä elämästämme: heidän puhetyylinsä, pukeutumisensa, eleensä, ja ylipäätään elokuvien miljöö ovat kaikki murskaavan realistisia.

Icíar Bollaín on puhunut loputtomiin sen puolesta, miten tärkeää on saada enemmän naisia elokuvakameroiden taakse. Hän on myös kertonut, että hänelle elokuvien teko on tie muutokseen; ovi, jonka kautta voi päästä toteuttamaan yhteiskunnallisia parannuksia.

Sukupuoleen perustuva väkivalta kuvattuna erään perheen kautta

Te doy mis ojos kertoo tarinan Pilar-nimisestä naisesta, joka poikansa kanssa pakenee kotoaan siskonsa luo. Omassa kodissaan Pilar kärsii niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa miehensä Antonion toimesta, eikä pysty enää kestämään tilannetta.

Pilar onnistuu saamaan työpaikan kassanhoitajana kirkosta, jossa on esillä El Grecon kuuluisa öljymaalaus Orgazin kreivin hautajaiset. Siellä hän tutustuu kirkon muihin työntekijöihin ja alkaa kiinnostua taiteesta. Samaan aikaan Antonio alkaa käydä istunnoissa, joiden tavoitteena on oppia hallitsemaan omaa raivoaan ja yrittää näin saada vaimonsa takaisin.

Filmin kiinnostavinta antia on tapa, jolla ongelmaa lähestytään, ja henkilöhahmojen sekä eri näkökantojen luonnollinen esittely. On helppoa tuomita uhri jos ei tiedä hänen taustoistaan ja neuvoa häntä jättämään pahoinpitelijä tai ottamaan etäisyyttä ihmiseen, joka on vahingoksi. Mutta tämä on paljon helpommin sanottu kuin tehty: sukupuoleen perustuva väkivalta kun niin usein jättää uhrinsa sekavaan tilaan, jossa identiteetti ja minäkuva ovat saaneet kovia kolhuja.

Te doy mis ojos tarjoaa mahdollisuuden pohtia, mitä sukupuoleen perustuva väkivalta yhteiskunnan kannalta tarkoittaa ja miten sitä käsitellään, ja tarkastella uhrin sekä myös pahoinpitelijän asemaa. Icíar Bollaín on tarkoittanut tämän draamaelokuvan tietoisuuden ravistelijaksi ja muutoksen alkuunpanijaksi, askeleeksi kohti parempaa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa.

Sukupuoleen perustuva väkivalta ja yhteiskunnalliset roolit

Sukupuoleen perustuva väkivalta ei ole yksinomaan fyysistä, eikä sen tapahtumapaikkana aina ole koti tai parisuhde. Sukupuoleen perustuva väkivalta, niin kuin termi itsessään jo kertoo, on väkivaltaa joka kohdistuu toiseen ihmiseen sukupuolen perusteella; toisin sanoen se perustuu sukupuolten välisiin epäoikeudenmukaisiin valtasuhteisiin, joissa yksi sukupuoli nähdään toista korkea-arvoisempana.

Ongelma nähdään usein nimenomaan naisiin kohdistuvana väkivaltana, mutta myös muut väestöryhmät voivat joutua sen kohteeksi: ajatellaan vaikka homo- tai transfobiaa ja niihin liittyviä väkivallantekoja, joiden taustalla on ajatus tietyn sukupuolen ylivertaisuudesta.

Niin kuin edellä todettiin, sukupuoleen perustuva väkivalta ei ole aina fyysistä: se voi olla myös henkistä ja aiheuttaa uhrissa voimakkaan epävarmuuden ja pelon tunteen ja lytätä hänen itsetuntonsa. Lisäksi tilanteesta on paljon vaikeampi päästä ulos jos pahoinpitelijä on elämänkumppani tai joku muu läheinen henkilö, niin kuin on elokuvan Pilarin laita.

Kieli heijastaa sukupuolirooleja

Patriarkaalinen yhteiskuntarakenne on edistänyt naissukupuolen käsittämistä “heikompana sukupuolena”. Tällainen oli vielä vähän aikaa sitten jopa sanakirjamääritelmä Espanjan Kuninkaallisen Akatemian (RAE) sanakirjan mukaan.

Vaikka RAE onkin jo poistanut sanakirjastaan edellä mainitun määritelmän, patriarkaalinen mentaliteetti elää edelleen hyvin vahvasti espanjalaisessa yhteiskunnassa. Riittää, kun katsoo RAE:n sanakirjasta määritelmät sanoille “mies” ja “nainen”. Ensimmäisen kohdalta löytyy sellaisia käsitteitä kuin “hyvä mies” (hombre bueno) ja “ritarillinen mies” (hombre de capa y espada). Jälkimmäisestä taas esimerkiksi “ilotyttö” (mujer mundana, mujer de la calle) tai “vamppi” (mujer fatal).

Toisin sanoen, yhä edelleen sanaan “nainen” liittyy useammin halventavia määritelmiä kuin sanaan “mies”. Ajatusmaailma, jossa “miehinen mies” edustaa voimaa ja rohkeutta on tarjonnut pohjan, jolle yhteiskunta on rakennettu näitä käsityksiä vastaavaksi ilman, että niiden paikkansapitävyyttä olisi kyseenalaistettu. Niin esimerkiksi elokuvassa Te doy mis ojos Pilarin oma äiti, joka on nähnyt tyttärensä pakenevan kotoaan, sanoo tälle, ettei nainen ole mitään ilman miestään ja että hänen velvollisuutensa on palata kotiin miehensä luo.

Myöskään miehet, jotka käyvät samassa terapiaryhmässä Antonion kanssa eivät kyseenalaista tekojensa vakavuutta: he käyvät töissä ja tuovat kotiin leivän, joten heidän vaimojensa tulee pysyä kotitöiden parissa ja kuuliaisesti hyväksyä miesten sanelemat ehdot. Filmissä kuvatun kaltaiset miehet ovat tulosta syvälle juurtuneesta sovinismista, jonka piirissä lukemattomat sukupolvet on kasvatettu: näiden miesten kodeissa heidän äitinsä ja siskonsa olivat täysin vastuussa kodin ja perheen hoitamisesta ja tekivät kaiken, mitä miehet määräsivät.

Te doy mis ojos kuvaa naisen roolin muutosta

Naiset ovat vihdoin onnistuneet saamaan jalansijaa työelämässä ja näin osittain kasvattaneet riippumattomuuttaan miehistä. Tämän kehityksen kautta myös tehtävien tasajako käy mahdolliseksi, mutta mentaliteetin muutos on hyvin hidas prosessi, kun sitä on siirretty eteenpäin niin monien sukupolvien ajan. Pilar on nähnyt lapsuudenkodissaan, miten hänen oma äitinsä oli tämän järjestelmän uhri. Hän teki kaiken, mitä “hyvästä kodista” tulevalta naiselta odotettiin: avioitui kirkollisin menoin, sai lapsia ja jäi kotiin hoitamaan heitä.

Pilarin sisko, Ana, taas on kriittisempi tätä yhteiskuntamallia kohtaan. Hän näkee sisarensa kärsimät vääryydet sekä edesmenneen isänsä virheet. Hänellä on myös tasa-arvoinen ja terve suhde mieheensä, joka edustaa “uudenlaisen miehen mallia”: tämä osallistuu kotitöihin ja kohtelee vaimoaan tasavertaisena. Verrattuna äitinsä konservatiiviseen luonteeseen Analla on täysin päinvastainen asenne. Hän on toista maata myös verrattuna Pilariin, jonka itsetunto on täysin kadoksissa: hän ei pysty enää edes kuvittelemaan elämää ilman miestään.

Työpaikkansa ansiosta Pilar löytää taiteen maailman, joka tarjoaa toivon pilkahduksen, ulospääsyn tilanteesta. Hän alkaa kiinnostua työssään edistymisestä ja uskaltaa taas unelmoida ja asettaa uusia tavoitteita. Pilar tutustuu myös työtovereihinsa, joukkoon hyvin erilaisia naisia, joista jokainen unelmoi eri asioista mutta jotka kaikki ovat itsenäisiä. Nämä naiset ovat enemmän Anan kaltaisia: eräillä heistä on enemmän tai vähemmän vakaa parisuhde, toiset taas chattailevat Internetissä miesten kanssa, mutta kaikille on yhteistä se, että he elävät omaa elämäänsä, riippumatta yhdestäkään miehestä.

Icíar Bollaín kuvaa filmissään tätä naisten uutta todellisuutta, joka sekoittuu voimakkaan patriarkaaliseen menneisyyteen. Henkilöhahmoista jokainen edustaa tiettyä todellisuutta. Miesten terapiaryhmä kuvastaa edelleen voimissaan olevaa sovinismia, miehiä, jotka eivät ymmärrä etteivät naiset ole heidän omaisuuttaan.

Elokuvan keinoin kohti uudenlaisia sukupuolirooleja

Te doy mis ojos ei sisällä yhtään ratkaisematonta kysymystä, vaan käsittelee kaikkia perheväkivaltaan liittyviä aiheita ja kuvaa tarkasti yhteiskuntaa, jossa institutionalisoitu sovinismi siirtyy sukupolvelta toiselle. Se ei unohda myöskään Juania, Pilarin ja Antonion poikaa, joka hiljaa kärsii tilanteesta, ja käsittelee kaikkia niitä seurauksia, joita Pilarille on aiheutunut vuosia jatkuneesta pahoinpitelystä.

Toisaalta se antaa myös toivolle mahdollisuuden nostaa päätään. Se näyttää, että jokin on muuttumassa, että tänä päivänä naiset voivat ottaa toisenlaisia rooleja, että miehisyyskin voi saada uusia muotoja, ja että myös miehet itkevät. Ennen kaikkea se tarjoaa mahdollisuuden tarkastella erästä yhteiskuntamme ongelmista, joka valitettavasti edelleen tuhoaa ihmiselämiä.

“Mikään ei saa määritellä meitä. Mikään ei saa pidätellä meitä. Olkoon vapaus meidän syvin olemuksemme.”

-Simone de Beauvoir-