Sielun nurkista löytyy salaisia muistoja

· 7.3.2016

On olemassa muistoja, jotka silloin tällöin palaavat mieliimme kuin pienet aarteet. Voimme löytää tällaisen muiston kätköistämme; paperilappuselta, pahvilaatikosta tai nurkan takaa. Löydämme kenties valokuvan, jossa näytämme nuoremmalta kuin ikinä muistamme olleemme, tai kellastuneen kirjeen vanhalta rakkaalta. Kun löydämme nuoruusmuistojamme… asioita, jotka olemme jättäneet taaksemme ja unohtaneet, mutta jotka silti elävät yhä muistoissamme. Se on katkeransuloista.

Suuret virheet jättävät suuria muistoja…

-Danns Vega-

Toivon, että sinä innostut muistoista samalla tavalla kuin minäkin. Muistoista, joita meillä kaikilla on ja jotka ilmestyvät aika-ajoin mieliimme saaden meidät itkemään tai nauramaan.

Ruusu, jota säilöimme kirjan sivujen välissä muistuttaa meitä kauan sitten olleesta ajasta, jolloin koimme viattoman ensirakkautemme. Reseptikirja isoäidiltämme, joka teki kirjan niin huolellisesti meitä varten. Päiväkirja, jonka olemassaolon olemme unohtaneet täysin, ja joka tuo mieliimme niin paljon vanhoja muistoja, sekä hyviä että huonoja.

Muistan, kuinka kerran löysin isoisäni päiväkirjan. Sellaisen, jonka hän aloitti vimmalla, mutta jota hän ei jaksanut kirjoittaa loppuun asti. Elämä on vähän samanlaista. En ikinä tuntenut isoisääni, joten nuo sanat kirjassa tarkoittivat minulle sekä alkua että loppua.

Kun aloin lukea hänen kirjoituksiaan, istuin hiljaa hetken vietävänä, kuten elokuvissa, sillä tunteet olivat ottaneet minusta vallan ja minusta tuntui siltä kuin olisin matkustanut ajassa taaksepäin. Tavalla tai toisella tapasin vihdoinkin isoisäni, sen vanhan miehen, joka kertasi lapsuuttaan ja kertoi tarinoita poika-aikojensa seikkailuista aivan samalla tavalla ja aivan samoin sanoin, kuin hänen rakkas elämänkumppaninsa, isoäitini, oli ne minulle aiemmin kertonut.

Tuolla hetkellä isoisäni sanat olivat niin voimakkaita, että tunsin itseni läheisemmäksi hänen kanssaan, vaikken ikinä tuntenutkaan häntä. Sillä hetkellä tuntui siltä, että hän halusi nuorimpienkin lastenlastensa tuntevan isoisänsä, jota heillä ei ikinä ollut mahdollisuutta tavata.

Hänen tarinansa oli niin kaunis, että menetin ajantajun ja jatkoin vain lukemista. Luin hänen kommervenkeistään koulussa ja suhteistaan rakastamiinsa ihmisiin… kunnes hänen sanansa hiipuivat…

Tällöin ymmärsin, että hän oli jättänyt meidät liian aikaisin. Vaikken ikinä saanutkaan kuunnella isoisäni tarinoita hänen polvellaan istuen, hänen sanansa jättivät lähtemättömän vaikutuksen tuona iltapäivänä… muistojen iltapäivänä.

”Sitä voisi ajatella, että aika ja etäisyys tappoivat ne.
Mutta siihen junaan myytiin meno-paluulippuja.

Pienet asiat veivät meidät ruusuisiin aikoihin.
Pienet asiat nurkissa, paperilapuilla tai laatikoissa.

Aivan kuten oven takana vaaniva varas,
Ne pitävät sinut otteessaan,
kuin pudonnut lehti, jota tuuli riepottelee sinne tänne;
ne hymyilevät sinulle surullisesti
ja saavat sinut itkemään, kun kukaan ei katso.”

-Joan Manuel Serrat-

Oletko ikinä kokenut sitä muistojen mahtavaa voimaa, joka ”saa meidät itkemään, kun kukaan ei katso”?