Sain potkut masennuksen takia
Kolme vuotta sitten elämäni oli hyvin erilaista. Joka aamu kello kahdeksan menin autolla töihin. Joka iltapäivä kello 17.30 leimasin kellokorttini ja menin kotiin. Ensimmäiset kaksi vuotta menivät hyvin. Pidin työstäni ja tunsin itseni todella motivoituneeksi. Viimeisten kymmenen kuukauden ajan halusin vain kadota.
Kerran jopa tein niin. Kollegoideni kanssa käydyn melko kiivaan yhteenoton jälkeen istuin autooni ja aloin ajamaan päämäärättömästi. Tunnin kuluttua pysähdyin huoltoasemalle. En tiennyt missä olin. Olin ajanut toiseen maakuntaan. Minun piti soittaa kumppaniani hakemaan minut, koska en tuntenut voivani enää ajaa itse.
Tapauksen jälkeen lääkärini lähetti minut psykiatrille. Tämä kertoi minulle, että olin kokenut dissosiatiivisen jakson ja kärsin ahdistuksesta ja masennuksesta. Hän antoi minulle lääkkeitä ja suositteli minua pitämään lomaa töistä, mutta en tehnyt niin. Ei sitten kestänyt kauaa, kunnes romahdin kokonaan.
Kollegani kiusasivat minua työpaikalla. Tämä herätti trauman, jota olin kärsinyt lapsuudessani isäni huonon kohtelun vuoksi.
Sain potkut masennuksen takia
Tiedän, että tarinani ei ole niin epätavallinen ja että monet ihmiset ovat kokeneet samanlaisia asioita. Ehkä siksi minusta on niin tärkeää puhua siitä, koska se voi auttaa muita tuntemaan olonsa vähemmän yksinäiseksi ja samalla ymmärretymmäksi. Kokemuksestani on kulunut kolme vuotta, ja vasta nyt tunnen voivani lähestyä sitä ja puhua siitä yksityiskohtaisesti.
Työskentelin suuren yrityksen henkilöstöhallinnon osastolla. Työ oli stressaavaa, mutta olin ollut siellä melkein kahdeksan vuotta ja ymmärsin dynamiikan ja sen, mitä minulta vaadittiin. Vastasin henkilöstön rekrytoinnista, koulutuksesta, palkanlaskennasta jne.
Olin hyvä työssäni. En kuitenkaan selvinnyt kovin hyvin työtovereiden välisistä sisäisistä kiistoista ja kiusaamisesta. En oikein osaa sanoa, miksi väkivalta alkoi. Se saattoi johtua siitä, että huomautin kollegani rasistisesta ja epäinhimillisestä käytöksestä valintaprosessin aikana. Sen jälkeen minusta ei tullut vain hänen vihollisensa, vaan hän mobilisoi muitakin osastolla olevia kollegoita minua vastaan. Siitä ongelmani todella alkoivat.
Kerran, kun olin sairaslomalla, kollegani näkivät minun käyvän ostoksilla. He valittivat, että jos oloni on niin hyvä, että voi lähteä kotoa ja käydä ostoksilla, oli selvää, että olin kunnossa ja teeskentelin vain.
Tuen pyytäminen ja kiusaamisesta ilmoittaminen ei auttanut
Kun häirintä ja kiusaaminen alkoi, ilmoitin siitä työterveysosastolle. Valitukseni menivät kuuroille korville, koska työterveyshuolto oli osa henkilöstöhallinnon osastoa ja sitä ohjasi yksi niistä kollegoista, jotka eristivät minut.
Puhuin johtajan ja esimieheni kanssa. He pyysivät minua tekemään ilmoituksen, mutta se ei ilmeisesti mennyt mihinkään. Sillä hetkellä ahdistus iski unettomien öiden, ylivalppauden ja paniikkikohtausten kera. Joka aamu, kun minun piti mennä töihin, oksensin, enkä saanut myöhästyä.
Muisto menneistä traumoista
Oletko koskaan kävellyt jäätyneen järven yli ja tuntenut jään ripisevän jalkojesi alla? Tältä minusta tuntui. Minulla oli tunne, että hetkenä minä hyvänsä kaikki romahtaisi allani ja hukkuisin. Tämä kiusaaminen sai minut heräämään niihin lapsuuden päiviin, jolloin isäni kritisoi minua, huusi minulle ja pahoinpiteli minua fyysisesti.
Kokemus kesti siihen asti, kun olin 5-vuotias ja äitini erosi hänestä ja menimme asumaan isoäitini luo. Luulin unohtaneeni kaiken, luulin että olin parantunut ja olin voittanut sen kokonaan. Se oli kuitenkin edelleen siellä, kuin huonosti parantunut ja edelleen kivulias arpi.
Tietämättä todella miksi, aloin kokea takaumia menneisyydestäni. Stressi tuli ylivoimaiseksi. Eräänä päivänä minun piti jopa mennä ensiapuun, koska luulin saavani sydänkohtauksen. Mutta se oli ahdistuskohtaus, ensimmäinen monista.
Sitten minulla oli se dissosiaatiokokemus ajon aikana. Sitten juuri ennen pääsiäistä eräs kollega kosketteli rintojani. Muut seisoivat vieressä, ottivat valokuvia ja nauroivat. Päivää myöhemmin pyysin sairaslomaa.
Työympäristöjen häirintätilanteet tulisi käsitellä paremmin. Asialle erikoistunut osasto yrityksissä voisi auttaa estämään ja käsittelemään näitä tuhoisia kokemuksia.
He eivät uskoneet minua
Mielisairaudet eivät näy. Ne eivät näy röntgenissä tai verikokeessa. Masennuksen ongelmana on, että kukaan ei tiedä, milloin sairastunut tuntee olevansa valmis palaamaan töihin. Minua kiirehdittiin. Pomoni lähetti minulle kahden viikon kuluttua viestin, jossa hän kertoi minulle minä päivänä minun pitäisi palata, ja alkoi jakaa minulle tehtäviä.
Kerran törmäsin kollegaan supermarketissa. Myöhemmin kävi ilmi, että siitä tuli keskustelun aihe henkilöstöhallinnon osaston yksityisessä WhatsApp-ryhmässä. Minä en ollut mukana ryhmässä, mutta toinen tapaamani kollega kertoi minulle, mitä he olivat sanoneet.
”Jos hän menee ostoksille ja ajaa autoa, on selvää, että hän pystyy nousemaan sängystä ja että hän voi hyvin. Hän haluaa vain kerätä sairaslomarahansa tekemättä mitään.” Yhteiskunta uskoo edelleen, että masennus tarkoittaa sitä, että ei pysty nousemaan sängystä ja täytyy pysyä pimeässä koko päivän liikkumatta. Ei ymmärretä, että henkinen ahdistus ei estä sinua liikkumasta, pukeutumasta, syömästä tai edes nauramasta. Mutta näiden asioiden tekeminen ei tarkoita, että olet kunnossa.
Irtisanomiseni oli sekä epäoikeudenmukaista että helpotus
Kaksi kuukautta sairasloman alkamisen jälkeen minut irtisanottiin. Ilmoitettu syy ei ollut masennus. Ilmeisesti se olisi ollut täysin sopimatonta. Yrityksen antama perustelu oli “huono suoritus”. Olin jatkuvasti myöhässä, en saavuttanut tavoitteitani, en osannut muodostaa tiimiä kollegoideni kanssa ja olin jatkuvasti hajamielinen.
Asiaa pahensi se, että irtisanomisesta tuli melkeinpä kurinpitotoimi. Minua syytettiin käytöksestäni jo ennen sairaslomaani, ikään kuin se olisi ollut vapaaehtoista, ei oman mielenterveysongelmani ja ennen kaikkea kiusaamisen vaikutusta.
Uutisen saatuaan kumppanini halusi keskustella liiton kanssa pyytääkseen laillista tukea. Hän vaati, että minun pitäisi tuomita tilanne, pyytää oikeutta ja päästä takaisin työpaikalle. Viimeinen asia, jonka halusin, oli mennä takaisin siihen yritykseen. Itse asiassa irtisanominen oli helpotus. Lisäksi minulla ei ollut voimaa tai halua aloittaa mitään oikeudellista kiistaa.
Silloin mieleni ei yksinkertaisesti sallinut sitä. Kun ihmisellä on masennus, emme pysty reagoimaan. Kun toivuin, vuotta myöhemmin, halusin siirtyä eteenpäin. Nyt haluan vain, että jokaiseen yritykseen ja työympäristöön luodaan itsenäinen osasto, jonka puoleen työntekijät voivat kääntyä häirintätapauksissa. Myös psyykkiseen terveyteen pitäisi olla erikoisalueita. Muuten minun kaltaiset kokemukseni toistuvat joka päivä.