Rakkaus, joka oli liian hyvää ollakseen totta

Muutama päivä sitten menetin elämäni rakkauden. Meillä oli takana yhdessä kolme vuotta täynnä rakkautta ja ymmärrystä. Otan siitä mukanani yhden elämäni kiehtovimmista opetuksista, jonka suljen nyt sydämeeni aivan erityisenä muistona. Haluaisinkin nyt jakaa sen kanssasi tänään.

Ihmiset elävät ja rakastavat monilla eri tavoin. Meidän rakkautemme oli sitä tyyppiä, joka eteni liian nopeasti, joka johti pohdinnan, ajattelun ja tunteiden puutteelliseen käsittelyyn. Meidän rakkautemme oli taatusti ainutlaatuinen – sellainen, jota näkee ainoastaan elokuvissa tai josta lukee kirjoista. Joka päivä tulin yhä enemmän tietoiseksi siitä, että rakkautemme oli aivan liian hyvää voidakseen olla totta. Ja me molemmat ajattelimme niin.

Kun päivät vierivät, me molemmat uskoimme kauneuden ja aitouden täyttämään tunteeseen. Me olimme täysin sokaistuneita sen kihelmöivän jännityksen tunteen johdosta, että olimme onnistuneet löytämään jotain niin arvokasta ja ainutlaatuista. Tämä tunne johti siihen, ettemme milloinkaan kyseenalaistaneet sitä, oliko suhteemme menossa oikeaan suuntaan, oliko meitä tarkoitettu yhteen tai edes sitä, olimmeko yhteensopivia ylipäätään. Tällä tavoin me emme koskaan todella tulleet arvostaneeksi sitä mitä meillä oli, joten tekeekin enemmän kipeää lähteä nyt kulkemaan omia teitämme.

Meistä tuntui, että voisimme lentää ja että tulisimme olemaan yhdessä ikuisesti. Joka kerta kun näimme toisemme, halauksemme, suudelmamme ja jokainen minuutti rakkautemme huumassa tuntui ensimmäiseltä kerralta. Sydämemme tulvivat tätä ihanaa tunnetta ja täyttivät meidät sisältäpäin suurella tyytyväisyydellä. Koimme olevamme kerta kaikkiaan voittamattomia ja ettei mikään pystyisi rikkomaan suhteemme taianomaisuutta.

Vain yksi katse oli tarpeeksi saamaan minut läikkymään tunnetta siitä, että olisimme yhdessä elämämme loppuun saakka. Vain parin tunnin päästä ensikohtaamisesta aloitimme erottamattoman matkan toistemme rinnalla. Toisinaan mietin, että tässä kohtaa teimme virheen: emme milloinkaan pysähtyneet oppiaksemme tuntemaan toisiamme paremmin.

On luonnollista, että kun löydät itsesi tällaisesta täydellisestä tilanteesta ja hetkestä, ei millään muulla tunnu olevan väliä. Olin varma, että meidän välillämme vallitsi ainutlaatuinen ja taianomainen yhteys, joka sitoi meidät yhteen. Tämä side oli niin uskomaton, että olin valmis seuraamaan sinua minne tahansa, ja sinä tunsit samoin. Tämän tunteen johdattelemina rakensimme elämäämme yhdessä välittämättä mistään muusta. Ja niin tarinamme alkoi – täysillä kaasu pohjassa.

Tarinamme alkoi niin nopeasti, että törmäsimme lopulta todellisuuteen kovalla voimalla. Emme vielä tunteneet itseämme tarpeeksi hyvin ja tämä alkoi tehdä kipeää pidemmän päälle ajan kuluessa. Epäonnistuimme tuntemaan myötätuntoa ja ymmärtämään toisiamme sekä oppimaan yhteistä polkua kulkiessamme. Tämä turmiollinen virheemme tukahdutti suhteemme kasvamisen, emmekä tienneet kuinka tilanteen olisi voinut korjata.

Ja sitten se vaan tapahtui. Silloin ymmärsimme, ettei meitä sittenkään oltu tarkoitettu yhteen. Minä tajusin, ettei minua oltu tarkoitettu kulkemaan rinnallasi elämäsi loppuun saakka, eikä sinua minun rinnalleni.

Se kivulias tunne siitä, etten tiennyt kuinka miellyttää sinua, ettemme olleet yhteensopivia tai oikeastaan että olimme vaan niin uskomattoman erilaisia keskenämme työnsi meidät entistä syvemmälle väärinymmärrysten kuiluun. Hukuimme negatiivisiin tuntemuksiin, joilla ei enää ollutkaan positiivista merkitystä. Kaikki tämä johti siihen, ettemme enää halunneet olla yhdessä fyysisesti tai mitenkään muutenkaan. Ajattelimme, että vartalomme olivat ainoa asia, joka piti yllä jonkinlaista yhteyttä välillämme. Sydämissämme emme enää tunteneet sellaista tarvetta, joka suhteemme alussa ohjasi meitä niin voimakkaasti. Emme enää tunteneet tarvetta olla yhdessä, eikä suhteemme enää tarjonnut meille samanlaista rauhan tunnetta kuin ennen.

Sisimpiämme kalvava surullisuuden tunne sai päivät tuntumaan pidemmiltä ja loi uskomattoman syvän kuilun välillemme. Tiemme erkanivat emmekä enää olleet erottamattomia. Lakkasimme unelmoimasta yhteisestä elämästämme ja omat halumme alkoivat vetämään meitä eri polkuja kohti. Tunsin oloni niin tyhjäksi. Nopeus, jolla aloitimme parisuhteemme, koituikin nyt tuomioksemme. Suhteemme vanheni ja johti siihen, että luovutin ja lakkasin enää yrittämästä. Minulle kesti hetken käsittää ja uskoa, että olit todella poissa, ja että satumainen rakkaustarinamme oli todella saapunut tiensä päähän.

Sanotaan, että rakkaus ja sen kasvattaminen on maailman helpoin asia. Mutta minä en siihen pystynyt. Minä luovutin ja olin varsinainen pelkuri. Annoin sinun lentää pois. Ja sinäkin annoit minun lentää pois. Mutta katsoimme yhä kohti taivasta, sillä opin ymmärtämään, ettei rakkautemme ollut lopullista tyyppiä.

Olen aivan varma siitä, että toisaalla, kenties jossain toisessa elämässä tai ehkäpä toisissa kehoissa tapaamme jälleen kerran ja tulemme rakastamaan toisiamme aidosti. Tulemme oppimaan yhdessä, ymmärtämään toinen toistamme, tuntemaan myötätuntoa ja välittämistä toisiamme kohtaan, nauttimaan toistemme seurasta ja jakamaan kerrassaan ihastuttavan ystävyyden. Niin, ja haluaisin sanoa vielä yhden viimeisen asian: Toivon sinulle kaikkea hyvää ja toivon, että lennät aina korkealla. Tulet olemaan ikuisesti sydämessäni, jossa et milloinkaan lakkaa räpyttämästä siipiäsi.