Pelkuruus ruokkii surua

· 25.2.2017

Surullisuus vaikuttaa olevan nykyajan leimaavimpia piirteitä. Ikäänkuin masennuksesta olisi tullut nykymaailman massiivinen joukkokärsimys. Itse asiassa, maailman terveysjärjestö WHO on julkaissut sarjan raportteja jotka dokumentoivat diagnoosien määrää, ja on tultu siihen pisteeseen että voidaan puhua pandemiasta.

Masennuksen määritelmän alla voimme ymmärtää mitä tahansa surun tai emotionaalisen epämukavuuden muotoa. Eikä siinä kaikki, se on tila josta on tullut täysin siedetty ja jopa ylevä päivittäisessä elämässämme. On yleistä kuulla ihmisten sanovan että he ovat ”masentuneita” tai että ”En aio mennä ulos tänään sillä tunnen itseni hieman masentuneeksi.” Se mikä vielä muutama vuosikymmen sitten oli psykiatrinen sairaus on nyt sana josta on tullut osa jokapäiväistä sanastoamme ja se sekoitetaan surullisuuden kanssa.

Pelkurit kuolevat monta kertaa kuolemansa; rohkea maistaa kuolemaa vain kerran.”

-William Shakespeare-

Krooninen suru ja mielenterveys

Tämän masennusepidemian syistä on ollut paljon väittelyä. Monet ovat vakuuttuneita, että ainoastaan elimelliset ja geneettiset tekijät ovat vastuussa surullisuuden tunteista, eli ihmisillä ei ole vastuuta siitä kärsimyksestä joka meitä vaivaa. Niin ollen kyse on ”x”-lääkkeen ottamisesta ja siinä kaikki. Lääkeyhtiöt ovat hyötyneet paljon tästä ”epidemiasta”.

surulliset kasvot

Muinaisina aikoina mielialaan liittyvä häiriö joka sai ihmiset pysymään passiivisina, ja joka valtasi ihmiset surullisuudella ja teki heistä elämänhaluttomuuden vankeja, luettiin epätasapainoksi kehon nesteissä (humoraalioppi).

Keskiajalla tälle krooniselle surullisuudelle annettiin nimi ”acedia” (=välinpitämättömyys), ja se oli yksi kuolemansynneistä, ennen kuin tämä käsite muuttui laiskuudeksi. Merkittävä runoilija Dante arveli että ihmiset joihin pysyvä surullisuus vaikutti eivätkä he tehneet sen ylittämiseksi mitään, kuuluisivat kiirastuleen valittamaan kaikkea menettämäänsä aikaa.

1900-luvulla psykiatri Joseph Guislain määritteli pysyvän surullisuuden tilan ”olemassaolon kivuksi”. Myöhemmin Séglas antaa ymmärtää että kyse on ”moraalisesta luulosairaudesta”.

2000-luvulla psykiatria nimesi tämän ”masennukseksi” ja määrittelee tämän häiriön motivaation puutteena, toistuvina syyllisyyden ja ahdingon tunteina, apatiana maailmaa kohtaan, itsensä rakastamisen vähenemisenä ja jatkuvana itsesyytösten tilana.

Lacan määritteli kroonisen surullisuuden moraalisen pelkuruuden vaikutuksena. Se ei ole syytös, vaan paremminkin näkökulma joka tuo esiin tärkeän seikan: on todellakin jotakin mitä jokainen ihminen tietää omasta surustaan. Ja on todellakin olemassa tapoja käydä käsiksi ongelmaan ja ymmärtää tätä kysymystä, ja on jokaisen ihmisen velvollisuus kasvattaa tätä tietämystä.

Surullisuus ja pelkuruus

Ne jotka kärsivät kroonisesta surusta kokevat voimakasta aitouden puutetta. Heistä tuntuu kuin elämä tapahtuisi esiintymislavalla joka ei kuulu heille. He rekisteröivät myös tuntemuksen joka voitaisiin määritellä ”maanpaoksi” kaikesta mikä tapahtuu maailmassa. Ikäänkuin planeetta pyörisi ja he vain pysyisivät sillä, hiljaisina. Nykyhetki vaikuttaa vieraalta, tulevaisuus enteenä uudesta kärsimyksestä, ja menneisyys on inventaario menetyksistä johon henkilö palaa uudelleen ja uudelleen.

joutsen

Ihmiset jotka ovat masentuneita kysyvät itseltään, ”Mikä tarkoitus elämällä on?” ja heillä on taipumus  yhdistää tähän kysymykseen seuraava vastaus: ”Olisi ollut parempi jos en olisi koskaan syntynyt.” Sekä kysymys että vastaus ovat kaksi ansaa itsessään.

Elämällä ei tietenkään ole tarkoitusta itsessään, sillä jokainen meistä itse antaa sille tarkoituksen. Ei ole olemassa kirjaa tai manuaalia tai lakia joka sanoo: tämä on elämän tarkoitus. Ja lausunto että olisi ollut parempi olla syntymättä, sisältää suuren harhaluulon: loppujen lopuksi, me synnyimme, ja olemme täällä. Se on sopimus, joka on jo tehty.

Sekä kysymys että vastaus vapauttaa henkilön omasta vastuustaan. ”Jos elämällä ei ole tarkoitusta jo valmiiksi, sitten en ole kiinnostunut,” he tuntuvat sanovan. Tai ”Jos en pyytänyt syntyä tänne, älä pyydä minua tekemään minua jotakin elämisen arvoista nyt.”

Tällä tavoin he muuttuvat surun ”objekteiksi”, eivät sen subjekteiksi. Tässä kohtaa esiintyy heidän moraalinen pelkuruutensa. Toisille ihmisille jopa surullisuus voi muuttua motivaatioksi olla ylpeä: se on todiste heidän ”erityisestä” tilastaan ja se antaa heidän rakentaa kokonaisen esityksen jossa he ovat ikuisia uhreja.

Nainen ja susi

On totta ettei meille kaikille jaettu samoja kortteja. Olemme suunnittelemattomia lapsia, olemme köyhiä, meitä on kohdeltu huonosti, tai meitä on hyväksikäytetty kun emme voineet reagoida, tai tuhansia muita tilanteita jotka aiheuttavat kipua. Ehkä ne aikaisemmat kivut nostavat uusia tyhjiöitä ja pettymyksiä.

Mutta lopulta meidän jokaisen pitää päättää kuinka toimimme näissä tilanteissa. Tämä on meidän vastuullamme emmekä voi syyttää jaettuja kortteja, sillä kieltämällä elämämme, maalaamme itsestämme melankolisia ilon hävittäjiä.