Onnellisuuden lykkääminen: "olen onnellinen sitten, kun..."

Miksi teemme niin? Mistä syystä aivomme sepittävät meille sitä ajatusta, että kaikki tulee olemaan parempaa, kun saavutamme tiettyjä asioita? Mikä on se mekanismi, jolla pakotamme itsemme lykkäämään omaa hyvinvointiamme ja nautintoamme asettamalla muita asioita niiden edelle? Jotkut sanovat, että se on itseltään liikojen vaatimista, kovaa työtä, siinä missä taas toiset sanovat, että se on erittäin tehokas tapa sabotoida itseään.

Kun asetamme onnellisuutemme tauolle ja ajattelemme, että tulevaisuus tuo taianomaisia ​​ja täydellisiä asioita, on yksi fabuloinnin muodoista. Onnellisuuden lykkääminen varjostaa nykypäiväämme, siinä missä se sokaisee meidät täydellisen huomisen kangastuksella.

“Jos minulla olisi enemmän rahaa, olisin onnellinen” tai “en mene rannalle ennen kuin olen laihduttanut” pystyttää meille näkymättömiä piikkilankoja, jossa vääristämme täysin onnellisuuden todellisen merkityksen.

Tutkitaanpa asiaa tarkemmin.

Onnellisuuden lykkääminen on virheellinen arvio, joka saa meidät menettämään terveytemme

Elämme siinä surullisessa ajassa, jossa osa ajatuksistamme ja toiveistamme tulee sanasta “jos”. “Jos minulla olisi enemmän rahaa, kaikki olisi paremmin”, “jos saisin ylennyksen, minulla olisi enemmän asemaa ja voisin osoittaa, mihin pystyn” tai “jos laihdutan, voin löytää kumppanin”… Jokainen lause, jonka rakennamme tämäntyyppisellä konjugaatiolla, on turha kärsimyksen muoto, joka repii ja nakertaa hyvinvoinnin juuria.

Psykologia määrittelee tämän onnellisuuden lykkäämisen oireyhtymäksi. Tämä termi selittää sellaista käyttäytymistä, jossa ihminen odottaa aina tietyn olosuhteen esiintymistä. On selvää, että joskus tämä odotus on perusteltua, erityisesti silloin, jos panostamme aikaa ja vaivaa saavuttaaksemme jotain konkreettista, kuten “rajoitan nyt sosiaalista elämääni opiskelun hyväksi, koska tavoitteeni on menestyä työelämässä.”

Edellä mainituissa tapauksissa tiettyjen asioiden lykkäämisellä on kohtuullinen selitys ja tarkoitus. Lykätyn onnellisuuden oireyhtymästä on kyse silloin, kun tämä tarkoitus ei ole kohtuullinen taikka looginen. Nämä argumentit ovat vastoin meitä itseämme, ja tämän lisäksi niillä on taipumusta ruokkia pahaa oloa ja kärsimystä. Esimerkki tästä on aloittaa uusi viikko ajattelemalla jo viikonloppua. Toinen hyvä esimerkki on sellainen ihminen, joka ajattelee että kaikki tulee olemaan paremmin kun hän laihtuu, kun hän tekee tiettyjä muutoksia fyysiseen ulkonäköönsä.

Syy sille, miksi monet lykkäävät ja siirtävät onnellisuuttaan hamaan tulevaisuuteen johtuu siitä, että ihminen ei hyväksy tai ole tyytyväinen nykyiseen elämäänsä. Hän ei huomioi eikä osaa hyödyntää nykyhetken potentiaalia tässä ja nyt, juuri siinä hetkessä, missä hänen henkilönsä ja hänen upea olemuksensa ovat kaiverrettuna.

Miksi lykkäämme onnellisuuttamme?

Niin hajanainen kuin onnellisuuden termi onkin, psykologian näkökulmasta se on erittäin helppo määritellä. Onnellisuus on itsensä hyväksymistä, itsensä rakastamista, olonsa tuntemista hyväksi itsensä kanssa ja kaiken sen kanssa, mitä meillä on. Onnellisuus on mielekkään elämän elämistä, ja jossa ihmisellä on hyvä sosiaalisen tukiverkosto sekä tehokkaat henkiset resurssit vaikeuksien kohtaamiseksi. Ei yhtään sen enempää eikä vähempää.

Onnellisuuden lykkääminen piilottaa todellisuudessa taakseen sarjan hyvin konkreettisia ulottuvuuksia:

• Onnellisuuden lykkääminen on tyytymättömyyttä siihen, mitä olemme ja mitä meillä on. Ihminen kaipaa jatkuvasti jotain puuttuvaa, jotain, joka on hänen mielestään parempaa.
• Tämän tarpeen takana, jossa meidän on sysättävä onnellisuutemme syrjään, on pelkoa. Pelko kohdata sitä mikä tässä hetkessä tekee kipeää; epävarmuutta siitä, ettemme uskalla muuttaa sitä mistä emme pidä. Kaikki tämä on ratkaistava tässä ja nyt, vastuullisesti ja arvokkaasti.

Onnellisuuden lykkääminen on kuin juoksisimme sellaisen palkkion perässä, joka on meitä aina askeleen edellä

Australialaisen Charles Sturt -yliopiston filosofian professori Clive Hamilton on kirjoittanut aiheesta tutkimuksen, joka kulkee nimellä The deferred happiness syndrome (Lykätyn onnellisuuden oireyhtymä). Tässä tutkimuksessa Hamilton selvittää jotain erittäin mielenkiintoista. Professorin mukaan nimittäin juuri nykyinen yhteiskuntamme muuttaa meitä aasin kaltaiseksi olennoksi, joka kulkee aina porkkanan perässä, jota se ei koskaan saavuta.

Juoksemme aina jonkun aineettoman perässä, joka harvoin saavutetaan, mutta jota kaipaamme aina. Ja kaipaamme sitä, koska emme ole onnellisia. Tämän pahan olon syynä on työ, ne olosuhteet joissa elämme ja se kulutusyhteiskunta, joka saa meidät uskomaan väsymättömästi siihen ajatukseen, että tarvitsemme tiettyjä asioita jotta voisimme tuntea olomme hyväksi, oli se sitten parempi puhelin, tietyn tuotemerkin vaate tai uusi auto.

Toinen tekijä on se vähäinen aika, joka meille jää jäljelle vain olemiseen. Löytääksemme uudelleen oman itsemme, omat harrastuksemme, rakastamamme ihmiset… Professori Hamiltonin mukaan meidän pitäisi olla hiukan rohkeampia, uskaltaa tehdä uusia päätöksiä oman hyvinvointimme saavuttamiseksi sekä elää enemmän omien makujemme ja tarpeidemme mukaista elämää. Meidän on lopetettava porkkanan perässä juokseminen ja huomisen ajatteleminen, jotta voisimme pysähtyä ja etsiä itseämme nykyisessä hetkessä.