Naura kun voit, itke kun sinun täytyy

– Kenet?

– Kyyneleet! Joskus vaikuttaa siltä kuin niitä olisi niin paljon, että hukut niihin, mutta niin ei sentään ole.

– Luuletko että ne joku päivä lakkaavat tulemasta?

– Tottakai! hänen isoäitinsä vastasi lempeän hymyn siivittämänä – Kyynelet eivät maleksi ympäriinsä turhan pitkään, ne tekevät työnsä ja jatkavat sitten matkaansa.

– Ja mikä niiden työ sitten on?

– Ne ovat vettä, Lucia! Ne puhdistavat ja kirkastavat… Aivan kuten sade. Kaikki näyttää erilaiselta sateen jälkeen… Sade tietää miksi.

Valitettavasti meidän yhteiskuntamme ei salli meidän itkeä avoimesti. Mutta se, että sallimme itsemme ilmaista tunteitamme, on sellainen uskomaton vapautumisen lähde, että meidän pitää tarttua siihen. Näin ollen meidän täytyy hankkiutua eroon siitä sisäisestä äänestä, joka jatkuvasti toistelee meille, että aikuiset ja vahvat ihmiset eivät itke.

Tyyni seuraa aina myrskyä

Sinun täytyy pitää mielessä, että kaikki on katoavaista. Eli tarkemmin ottaen: vaikka pimeys ympäröisi sinut, niin näet lopulta valon jälleen.

Jotta voisimme ymmärtää tunteitamme ja niiden lukuisia ilmenemismuotoja hieman paremmin, meidän täytyy pysähtyä ja pohtia josko se mikä meitä todella vaivaa on ulkopuolellamme, vaiko päinvastoin jotain meidän sisimmässämme.

Mehän tiedämme, että meidän tapamme piilottaa surumme on vain osa sitä puolustusmekanismien sarjaa, jonka takana me piilottelemme kuin se olisi tarpeellinen ja hyödyllinen suojakilpi. Mutta kun me koetamme suojella itseämme siltä “mitä muut ajattelevat”, me hukutamme oman identiteettimme ja boikotoimme raskaalla kädellä omaa sisäistä matkaamme ja itsetutkiskeluamme.

Me emme voi kieltää tunteitamme

Meidän ei tarvitse edes yrittää päästä yli surustamme tai ajatella, että se koskaan tulee kukistetuksi. Joten ei ole mitään tarvetta luoda ristiriitoja meidän tunteidemme kautta. Jos ajattelet asiaa yhtään pidemmälle, niin on ilmiselvää miten epätuotteliasta on taistella itseämme vastaan.

Meidän täytyy unohtaa mitä yhteiskunta on meille opettanut ja syleillä omia demoneitamme, koska ne eivät ole elokuvien esittämiä konnia ja lurjuksia.

Ei ole olemassa yhtä ainotta “oikeaa” tapaa ilmaista tunteitamme, koska jokaisella on ikioma tapansa näyttää tunteensa. Ja koska ne tulevat aina pitämään meille seuraa, täytyy meidän hyväksyä tunteemme ja olla niiden kanssa vuorovaikutuksessa luonnollisesti, ilman että pakotamme, johdamme tai yhdistämme niitä omaan vartaloomme.

Älä vangitse tunteitasi vaan koe ne

On todennäköistä, että useammin kuin kerran olet koettanut purkittaa tunteitasi päänsisäisten muurien sisään. Mutta tekemällä näin sinä ruokit useita epäterveellisiä tunteita. Esimerkiksi suru on tervettä, mutta jos se kasaantuu ja sen sulkee sisäänsä, niin tilanne voi muuttua mutkikkaaksi ja kehittyä masennukseksi asti.

Toisin sanoen, kaikki on kohtuuttomissa määrin pahasta, ja jos saastutat itseäsi sisältä käsin, on tilanne vielä pahempi. Tämä tarkoittaa, että sinun pitäisi kuunnella ärtymystä samoissa määrin kuin surua tai iloa. Tällä tavoin toimien me voimme pitää huolen, että nämä tunteet eivät muutu hirviöiksi, kuten viha, masennus tai liiallinen optimismi joka aiheuttaa meille ongelmia.

Päästä tunteesi ulos ja kuuntele sitä viestiä, jonka ne koettavat kauttasi lähettää. Jos et tee niin, tulet luomaan itsellesi sellaisen taakan, joka lopulta johtaa henkiseen tukehtumiseen.

Joten naura kun voit ja kun sinun täytyy, mutta älä unohda että sinun kyyneleidesikin pitää päästä toisinaan pintaan auttaakseen sinua näkemään elämän selvemmin, ja ennen kaikkea oman sisimpäsi.