Multitaskaaminen; vaara aivoillemme

Meidän kiireisessä maailmassamme nykyhetkestä on tullut paikka, jonka meidän tietoisuutemme on unohtanut. Me edistämme häiriötekijöitä ja sopeutamme aivomme vaihtamaan tehtävää jatkuvasti. Tämä vaikuttaa myös tunteidemme ilmaisuun ja kontrollointiin.

Kuvittele mukava mies, joka kuljeskelee eteenpäin ja pysähtyy keskelle suojatietä miettimään, mitä aiheita keskusteluissa käsiteltiin päivällisellä sinä päivänä, kun hän kävi tapaamassa sukulaisiaan. Olemme varmasti kaikki samaa mieltä, että suojatie ei ole hyvä paikka irrottautua ympäristöstäsi.

Saatat ajatella, että tämä esimerkki on liioiteltu. Selvä, kuvitellaan siis henkilö joka rakastaa musiikkia ja radio-ohjelmia ja jolla on tapana kävellä kadulla kuulokkeet päässä melko vilkkaalla alueella. Hänellä ei ole samaa riskiä kuin meidän ajattelijallamme, mutta kumpaakaan toimintamallia ei voi suositella.

Multitaskaaminen: nykyhetken à la carte

Meidän esimerkkimme musiikin rakastaja on todennäköisesti läsnä, koska hän kuuntelee jotain juuri sillä hetkellä. Mutta jos ajattelet asiaa, on se melko valheellista läsnäoloa koska tilanne jossa hän on, ei ole luonnollinen.

Tässä mielessä teknologia jonka olemme itse luoneet on yksi suurimmista syyllisistä, joka on huomattavasti lisännyt sitä aikaa jonka me vietämme tässä uudessa ulottuvuudessa: monen asian tekeminen yhtä aikaa.

Meillä on laitteita, jotka mahdollistavat meidän tuoda musiikki ja elokuvat joka paikkaan. Me olemme muuttuneet aika optimisteiksi siinä suhteessa, että yritämme kaikilla mahdollisilla tavoilla tehdä jokaisesta hetkestä jotain sellaista, josta pidämme.

Emme elä nykyhetken ulkopuolella johtuen meidän huolistamme tulevaisuuden suhteen tai koska olemme alakuloisia menneisyydestä johtuen; vaan tavoittaaksemme todellisuuden meidän on ensin kuorittava enemmän ja enemmän kerroksia tieltä pois.

Todellisuus on ajanhukkaa

Kuntosalilla ei ole epätavallista löytää enenevissä määrin sitä yleistynyttä henkilöhahmoa, joka kuntoilee kuulokkeet päässä elektroninen kirja juoksumaton näytöllä.

Meidän on hyvin vaikea keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan tai olla täysin uppoutuneita siihen, mitä me teemme. Meitä häiritsee ajatus siitä, että me tuhlaamme aikaa, että meillä on vapaita kanavia jotka voisivat olla täydellisen kiireisiä hyödyllisemmällä ja miellyttävämmällä informaatiolla höystettynä.

Me saatamme mennä kävelylle kumppanimme kanssa ja meillä on tunne, että maisema on tyhjä. Se ei ole jotain mitä ajatellaan aktiivisesti, vaan jotain mikä käy meiltä automaattisesti. Itse asiassa, ilman että edes sitä ymmärrämme, saatamme me ottaa puhelimemme esiin ja tarkistaa viimeisimmät päivitykset sosiaalisesta mediasta tai vastata roikkumaan jääneisiin viesteihin.

Teemme tämän kaiken tuntematta, että olisimme lopettaneet kuuntelun, koska olemme vain ottaneet käyttöön toisen aistin, joka oli parhaillaan vapaana. Ongelma tässä on se, että me voimme turvautua vain yksiin aivoihin, jotka eivät ole kovinkaan taitavat hallitsemaan kahta tehtävää samanaikaisesti. 

Joten epähuomiossa me emme itse asiassa ole tekemässä kahta asiaa samaan aikaan, vaan menemme yhdestä toiseen hyvin nopeasti, samalla tavoin kuin menisimme keittiöön tarkistamaan pullia uunissa.

Aivot kohtelevat kahta eri kanavaa kuin ääntä, jonka aiheuttaa pesukone tai linja-auto, joka voi päättyä hetkenä minä hyvänsä. Ne ovat riippuvaiset valikoivista muutoksista joita ilmenee, eikä siitä mitä oikeasti tapahtuu.

Olemme hylänneet kärsivällisyyden matkan varrella

Miksi me automaattisesti lähdemme todellisuudesta? Miksi me emme pysty asettamaan rajaa, jotta meille esitetään jotain mielenkiintoista? Miksi meistä tuntuu siltä, kuin haaskaisimme aikaamme, jos emme ole “multitaskaus-tilassa”?

Koska olemme menettäneet kärsivällisyytemme. Kärsivällisyytemme odottaa todellisuutta ja vieläpä ilman, että teemme samaan aikaan jotain muuta. Olemme myös menettäneet kärsivällisyytemme kuunnella, koska mitä meidän ystävämme yrittää meille selittää on niin tylsää, että me etsimme taskustamme jotain mikä on hauskempaa.

Koska tämän vaihtoehdon myötä meidän on helpompi alkaa keskustelemaan ja tehdä siitä mielenkiintoisempaa. Koska se mitä me kuulemme sillä hetkellä on monotonista ja me olemme sulauttaneet teknisen tuotoksen meidän käyttäytymismallien kirjoomme, ilman sen suurempaa vaivaa ja keinona paeta tilanteita.

Ehkä meidän elämämme ovat muuttumassa päivä päivältä kiireisemmiksi, mutta me olemme joka tapauksessa myös entistä kärsimättömämpiä, jos meidän pitäisi pysähtyä hetkeksi. Aivan kuin ärsykkeet, jotka eivät ole luonnostaan stressaavia, saisivat tartunnan niistä jotka ovat. Aivan kuin sängyllä makaaminen pienen hetken ajan tai ystävän kuunteleminen stressaisi meitä. Pohditaanpa hieman, haluammeko todellakin tätä?