Mulholland Drive: valon ja varjon labyrintti

Mulholland Drive on elokuva jota voit rakastaa, mutta myös vihata. Se on elokuva, joka ei jätä sinua kylmäksi, mutta se on myös se elokuva, joka herättää sinussa jotain uutta joka kerta. Ehkä sen sijaan, että yrittäisit ratkoa sen salaisuuksia, parasta olisi vain päästää irti ja uppoutua mukaan intohimojen, unien ja valheiden labyrinttiin.
 

Mulholland Drive (2001) on Twin Peaksin luojan David Lynchin yksi tunnetuimmista elokuvista. Kuten käytännössä kaikki hänen työnsä, myös Mulholland Drive on elokuva, joka ei jätä ketään kylmäksi ja se herättää katsojissaan edelleen ihailua ja hämmennystä, yhtä suurissa määrin.

Aikojen kuluessa tämä elokuva on vastaanottanut tittelin yhden nykyisen vuosisatamme parhaimmista elokuvista, vaikka emme voikaan puhua täysin yksimielisestä suosionosoituksesta.

Elokuvan yhteenvedon tekeminen on jokseenkin hankalaa itse elokuvan monimutkaisen rakenteen vuoksi, mutta voimme kertoa, että kaikki alkaa siitä, kun nuori nainen selviää kuolemasta kaksi kertaa, sillä näyttää siltä, ​​että hän oli tulla murhatuksi autolla ajaessaan, kunnes paradoksaalisesti auto suistuu tieltä ja näin antaa hänelle mahdollisuuden selviytyä.

Hänen laukustaan löytyy vain rahaa ja pieni sininen avain, mutta mikään ei näytä antavan vihjeitä naisen henkilöllisyydestä. Onnettomuuden jälkeen hän menettää muistinsa ja piiloutuu taloon, joka ei kuulu hänelle.

Toisaalla taas Betty on uraansa aloitteleva näyttelijä, jolle hänen tätinsä on lainannut taloaan enkelten kaupungissa Los Angelesissa. Saavuttuaan uuteen kotiinsa Betty törmää loukkaantuneeseen nuoreen naiseen, joka ottaa nimekseen Ritan.

Tästä hetkestä lähtien alkaa seikkailu, jonka tarkoituksena on selvittää, kuka Rita todellisuudessa on. Laskeudumme päähenkilöiden piilevimpiin intohimoihin ja päädymme lopulta spektaakkeliin, joka vaikuttaa täysin hajanaiselta. Siirrymme alkuperäisestä jännityksestä ja trilleristä eräänlaiseen absoluuttiseen pimeyteen ja laskeudumme helvettiin; esiintymisten ja symbolien leikkiin, joita yritämme ratkaista.

Mulholland Drive oli tarkoitus kuvata TV-sarjana, mutta sen tuottajat olivat niin järkyttyneitä ensimmäisestä jaksosta, että he tunsivat olevansa pakotettuja muuttamaan sen elokuvaksi.

Ehkä ongelmana on se, että yritämme nähdä Mulholland Driven lineaarisesta näkökulmasta, yritämme päästä lopulliseen selitykseen ja kokonaisvaltaiseen ymmärrykseen sen sijaan, että antaisimme vain elokuvan herättämien ajatusten ja tunteiden viedä mukanaan.

Miksi tunnemme tarvetta selittää kaiken? Tässä artikkelissa emme yritäkään löytää tälle Lynchin elokuvalle selitystä, vaan lähestymme ja analysoimme joitakin sen tärkeimmistä avaintekijöistä.

Miksi selittää elokuvaa?

Mulholland Drive on todellinen labyrintti ja elokuva joka vetoaa uniin, jotta voimme yhdistyä omien uniemme rakenteeseen. Vuosien varrella elokuvalle on yritetty löytää selityksiä ja vaikka näyttää siltä, ​​että on olemassa argumentteja, joilla on enemmän painoarvoa kuin toisilla, totuus on se, että David Lynch itse on sanonut, että hän ei halua antaa selitystä elokuvalleen.

Aikana, jona olemme tottuneet liialliseen tietoon, on elvyttävää katsoa Mulholland Driven kaltaisia elokuvia. Se on elokuva, jonka avulla katsoja voi tarjota vastauksen sille, joka juuri tapahtui heidän silmiensä edessä.

Taidetta ei aina tulisi nähdä sellaisena, jota voidaan selittää sanoilla, vaan joskus se voi viedä meidät toiselle tasolle ja yksinkertaisesti herättää meissä vain tietyn tunteen.

Ajatelkaamme hetken aikaa joitakin kuvallisia teoksia tai jopa musiikkia tai runoutta. Ne eivät aina anna selkeää viestiä ja toisaalta mekään emme jaksa välittää siitä liikaa; me yksinkertaisesti nautimme siitä ja annamme tunteidemme viedä mukanaan. Myös elokuvat voivat luoda tällaisia ​​tuntemuksia, eikä niitä tulisikaan aina nähdä pelkästään puhtaana viihteenä.

Tästä huolimatta, jo pelkästään se seikka, että Mulholland Drive saa meidät esittämään itsellemme joukon kysymyksiä ja sukeltamaan kiivaisiin keskusteluihin ympäristömme kanssa, on jo itsessään tie kohti viihteen maailmaa.

Lynchin filmografia liittyy usein unien maailmaan ja tässä mielessä voimme nähdä elokuvan unenomaisella tavalla. Kun näemme unia ja uneksimme, mielessämme olevat kuvat ja tarinat ovat epäjohdonmukaisia ja hajanaisia, mutta unissamme ne näyttävät olevan järkeviä. Mutta silloin, kun heräämme, ja mikäli yritämme kuvailla toiselle millaisia unia olemme nähneet, meidän on vaikea pukea uniamme sanoiksi.

Mulholland Drive muotoutuu täysin tähän unien logiikkaan ja aivan kuten unissakin, myös tässä elokuvassa on jonkin verran tulkinnan vapautta.

Mulholland Drive: illuusio

Kun näemme unia, kaikki ne ihmiset jotka ilmestyvät uniimme, ovat ihmisiä joita olemme kohdanneet jossain vaiheessa elämäämme, vaikka emme muistaisikaan heitä tai vaikka osoittaisimme heille erilaisia ​​rooleja kuin mitä he todellisuudessa esittävät.

Samoin unissamme esiintyvät tilat voivat poiketa suuresti todellisuudesta ja voimme suorittaa jopa täysin käsittämättömiä toimia. Siksi niissä tapauksissa, joissa yritämme tehdä rinnastuksia Mulholland Driven ja unien välillä, voimme löytää teorian, joka näyttää sopivan siihen täydellisesti. Lisäksi tämä elokuva on varustettu runsaalla symbolismilla ja meillä on käsissämme jopa tämän täydellisesti paljastava paikka: Club Silencio -teatteri.

Club Silencio -teatterin kohtaus on yksi elokuvan hypnoottisimmista kohtauksista ja samalla vastuussa hetkestä, joka merkitsee aikaa ennen ja jälkeen. Jos toistaiseksi näytti vielä siltä, ​​että katselimme tarinaa, tai useita tarinoita, joko enemmän tai vähemmän lineaarisella rakenteella, vieraillessamme teatterissa meillä on edessämme hetki, joka näyttää aivan uudelta elokuvalta.

Kaikista hyveistä ja onnistumisista huolimatta monet katsojat ja kriitikot eivät kykene sulattamaan Lynchin Mulholland Drivea ollenkaan

Tämä outo paikka toimii vähän kuin Arosuden (1927) maagisena teatterina saksalaisen kirjailija ja runoilija Hermann Hessen hermeettisessa teoksessa. Se on tapaamispaikka, jossa mikään ei koskaan tule enää pysymään samana, ja joka kenties sisältää avaimen päähenkilön todellisuuteen. Itse asiassa juuri siniset sävyt vallitsevat tässä tilassa ja näyttävät herättävän tietyn duaalisuuden, jonka pian löydämme myös päähenkilöstä. Sininen väri viittaa mieleen, mutta myös itsetutkiskeluun. Olemme nähneet tuon värin Ritan avaimessa ja näemme sen nyt myös laatikossa, jota Betty säilyttää.

Siten tuo sininen avain avaa sinisen laatikon, joka johtaa uuteen todellisuuteen ja tarinoiden jatkumoon, jotka näyttävät nyt sopivan yhteen. Kaikki se, mitä olemme nähneet aikaisemmin, saa uuden merkityksen. Olemme todistamassa selkeää persoonallisuuden jakautumista ja Club Silencio -teatterin ansiosta huomaamme, että meidät on petetty. Kaikki se, mitä olemme aikaisemmin jo nähneet, olikin illuusiota ja valhetta, aivan kuten taide ja unet kuin myös itse elokuva.

Teatterin taikuri näyttää puhuvan päähenkilöille, mutta myös meille katsojille, saaden meidät heräämään siitä päiväunesta, jonka David Lynch on asettanut silmiemme eteen.

Duaalinen elokuva, joka jakaa mielipiteet

Etsiväelokuvaa muistuttavasta ensimmäisestä osasta siirrymme toiseen ja synkempään osaan, jonka käännekohta on samalla sekä hämmentävä että paljastava. Nuoren Bettyn ​​optimismista, joka näyttää elävän amerikkalaista unelmaa, siirrymme Dianen rappioon ja epävakauteen, duaalisuuteen, joka näyttää valtaavan elokuvan päähenkilön.

Kaikista hyveistä ja onnistumisista huolimatta voimme edelleen löytää kriitikkoja, jotka eivät pysty sulattamaan tätä elokuvaa ollenkaan. Samalla tapaa taas toiset ovat huomauttaneet, että Mulholland Drive on kenties yliarvostettu elokuva, ja tämä voi jopa olla totta. Näyttelijöiden tekemät roolisuoritukset erottuvat kuitenkin joukosta merkittävällä tavalla ja juuri Naomi Watts, jonka näimme loistavan ja haalistuvan tässä elokuvassa mestarillisesti, ponnisti Mulholland Driven ansiosta täyteen loistoonsa.

Emme voi kiistää sitä, etteikö Mulholland Drive olisi todellinen palapeli, jonka lopullinen päätös on melko subjektiivinen; harjoitus katsojalle, joka pyrkii käymään dialogia elokuvan kanssa. Lyhyesti sanottuna, Mulholland Drive toimii kuin kutsuna mielellemme, kuvitteellisena ja harhaanjohtavana palapelinä, josta ei puutu intohimoja ja petoksia.

”No hay banda, there is no band, il n’est pas de orchestra.”

-Mulholland Drive-