Mielenterveysongelmien filosofia

Mielenterveysongelmien filosofian tehtävänä on tutkia normatiivisia, epistemologisia ja ontologisia ongelmia. Kaikki nämä ongelmat nousevat esiin mielenterveysongelmiin liittyvistä erilaisista käsityksistä. Mielenterveysongelmien filosofiaa koskevien tärkeimpien arvoitusten joukosta esille nouseekin kysymys siitä, voidaanko mielenterveysongelmien käsitteelle saada tieteellisesti riittävä erittely ja ilman subjektiivista arvoa.

Tämän kysymyksen edessä voimme kyseenalaistaa sen, tulisiko mielenterveysongelmat ymmärtää mielenterveyteen vaikuttavan häiriön tai toimimattomuuden muodossa. Mielenterveysongelmien filosofia analysoi lopulta myös sitä, tunnistetaanko mielenterveysongelmat paremmin erillisiksi psyykkisiksi kokonaisuuksiksi, joilla on selkeät kriteerit sen osallisuuteen tai poissulkemiseen vai pisteinä jatkuvuudessa normaalin ja sairaan välillä.

Mielenterveysongelmien filosofia: diagnoosin kritiikki

Mielenterveysongelman konseptin edessä kriittiset filosofit väittävät, että mielenterveysongelmille ei voida antaa neutraalia arvon määrittelyä. Heidän mielestään mielenterveysongelmien eri kategoriat määräävät jo olemassa olevat normit ja valtasuhteet.

Jäljelle jää kysymys mielenterveysongelmien konseptin arvojen roolin suhteesta siihen, miten nämä arvot liittyvät sairauden konsepteihin yleisellä tasolla.

Filosofit, jotka pitävät itseään niin kutsutusti “neurodiversiteettisen liikkeen” edustajina, puolestaan argumentoivat, että käsitteemme mielenterveysongelmista tulisi tarkistaa. Tämän käsitteen tulisi heijastaa niitä erilaisia ​​kognition muotoja, joita voimme toteuttaa käytännössä ilman, että leimaamme ne ihmiset jotka tilastojen edessä “eivät ole normaaleja”.

Diagnoosin ongelma

Mielenterveysongelman ja sen diagnoosin väliseen suhteeseen liittyy myös epistemologisia ongelmia. Historiallisesti sen keskeinen teema keskittyy siihen, kuinka mielenterveysongelmien systemaattiset luokittelut eli nosologiat, ja erityisesti DSM-5 liittyvät havaittavissa olevilla oireilla varustettuihin mielenterveyden häiriöihin.

DSM-5 -järjestelmässä psyykkinen toimintahäiriö tunnistetaan joko oireiden kokonaisuuden esiintymisen tai puuttumisen perusteella järjestelmän antaman tarkistusluettelon mukaan. Näitä mielenterveysongelmien diagnosoinnissa hyödynnettäviä käyttäytymisoireiden käyttöä vastaan olevat kriitikot väittävät, että oireet ovat turhia ilman asianmukaista teoreettista käsitystä siitä, mitä psyykkisen toimintahäiriön mekanismi tarkoittaa.

Mielenterveysongelmien diagnosointiin erikoistuneen järjestelmän on kyettävä erottamaan ihminen, joka kärsii todellisesta mielenterveysongelmasta, sellaisesta ihmisestä, jolla on elämänhallintaan liittyviä ongelmia. DSM-5 -järjestelmää vastaan olevat kriitikot ovatkin argumentoineet, että DSM-5, sellaisena kuin se tänä päivänä on muodostettu, ei kykene täyttämään tätä kriteeriä.

Onko mielenterveysongelman käsite luotettava?

Mielenterveysongelmien luonteesta ja sen arvon roolista nousee esille useita aiheeseen liittyviä kysymyksiä. Ensimmäinen näistä kysymyksistä liittyy siihen, onko mielenterveysongelma arvoltaan neutraali käsite. Mielenterveysongelmien nosologiat pyrkivät luomaan arvoltaan neutraaleja määritelmiä niiden sisältämistä häiriöistä.

Ihannetapauksessa käsikirjojen, kuten DSM-5, valitsemien käsitteiden on tarkoitus heijastaa taustalla olevaa universaalia ihmisen todellisuutta. Niihin sisältyviä psyykkisiä häiriöitä, pientä poikkeusta lukuun ottamatta, ei ole suunnattu edustamaan normatiivista ja kulttuurisesti suhteellista arvon määrittelyä mielenterveyden alueella.

Mielenterveysongelman käsitteen kritiikki filosofian näkökulmasta

Michel Foucault oli yksi ensimmäisistä mielenterveysongelmien ja mielenterveyslaitosten kriitikoista. Foucault perusteli, että psykiatriset laitokset syntyivät historiallisesti sellaisten rationaalisuuden mallien soveltamisen seurauksena, jotka suosivat jo vallassa olevia yksilöitä.

Tämän mallin tarkoituksena oli sulkea monet yhteiskunnan jäsenet järkevyyden alueen ulkopuolelle. Mielisairaalat toimivat paikkana, jonne yhteiskunta majoitti ja sulki ei-toivottuja ihmisiä olemassa olevien valtasuhteiden vahvistamiseksi.

Mielenterveysongelmat ovat sosiaalisia luomuksia, jotka palvelevat samoja sosiokulttuurisia tavoitteita kuin rodun, sukupuolen, sosiaalisen luokan ja seksuaalisen suuntautumisen rakennelmat. Tästä syystä mielenterveysongelmat pyrkisivät ylläpitämään ja laajentamaan tiettyjen yksilöiden ja instituutioiden valtaa sekä säilyttämään sen sosiaalisen järjestyksen, jonka vallassa olevat ovat itse määritelleet.

Mitä konstruktivistit sanovat mielenterveysongelman käsitteestä?

Konstruktivistit voivat nostaa esille monia eri näkökulmia sen suhteen, missä sosiaalisen rakenteen käsite toimii mielenterveysongelmien suhteen. Vähiten radikaalilla tasolla konstruktivistit voivat pysyä siinä näkökannassa, että kulttuurit määräävät ihanteellisia edustajamalleja, joita käytetään ihmisten käyttäytymisen kokonaisuuksien merkitsemiseen.

Tästä näkökulmasta katsottuna käyttäytymiseen liittyvät oireyhtymät voivat olla käsite, joka kuuluu kaikkiin kulttuureihin, pienemmässä tai suuremmassa määrin. Jokainen kulttuuri kehittää ideaalisen edustajan teorian, joka puolestaan tekee joistakin käyttäytymiseen liittyvistä oireyhtymistä “sairauksia”, kun taas toiset kulttuurit voivat ryhmittää nämä oireyhtymät eri tavoin eri arvojen mukaan.

Sellaisten käyttäytymisten joukko, joita kutsumme depressiiviseksi, on olemassa vain siksi, että lääkärit ovat ryhmitelleet ne yhteen (mistä tahansa syystä). Ainoa tapa sen selittämiseksi, miksi esimerkiksi joukko erilaisia käyttäytymisiä, tunteita ja ajatuksia on ryhmitelty yhteen ja samaan oireyhtymään, on se, että lääkärit ovat luoneet tämän ryhmittelyn.

Esimerkiksi sydänkohtaukselle ominaisen käyttäytymisen (tai tässä tapauksessa oireiden) tapauksessa meillä on helposti saatavilla oleva syy-historia, joka yhdistää sairauden syyt, oireet ja seuraukset toisiinsa. Psyykkisten sairauksien ryhmittelyyn ei kuitenkaan ole samanlaista kliinisyydestä riippumatonta selitystä.

Tästä näkökulmasta katsottuna oireyhtymät ovat samanlaisia ​​kuin mitä Ian Hacking on kutsunut “interaktiivisiksi tyypeiksi”. Luonnolliset tyypit edustavat maailmassa itsenäisiä arvostelun ryhmiä. Sitä vastoin interaktiivisissa tyypeissä yksilöt puolestaan kokevat itsensä vakiintuneen näkemyksen mukaan, muuttaen tunteitaan ja tuntemuksiaan sopeutuakseen tähän ennalta asetettuun tyyppiin.

Esimerkkejä mielenterveysongelmien interaktiivisesta tyypistä

Esimerkiksi dissosiatiivinen identiteettihäiriö (myös monipersoonahäiriö tai sivupersoonahäiriö) on ajateltava interaktiivisena tyyppinä. Toisin sanoen, dissosiatiivinen identiteettihäiriö ei ole ihmisen neurologiaan painettu tosiasia, jonka neurotieteilijä voi löytää.

Kun dissosiatiivisen identiteettihäiriön konsepti on tunnistettu, monet ihmiset leimataan tämän konseptin alle. Näin tämän lääketieteellisen konseptin mukaan heidät diagnosoidaan ilman, että sairaus voitaisin todistaa jonkin aivojen taustalla olevan syyn kautta. Tämä erottelu piilottaa mielenterveysongelmien vaihtoehtoiset selitykset, jotka sallisivat filosofian skeeman välilliset, vähemmän essentialistiset ja jopa pluralistiset näkemykset.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että mielenterveysongelmien filosofia on näkökulma, joka opettaa psykologiaa monesta näkökulmasta, millainen tulisi olla sen tapa toimia ymmärtääkseen lääketieteen ulkopuolella olevaa yksilöä ja iatrogeenisiä leimoja.