Kun ainoa keino selvitä on elää

· 4.11.2016

Emme useinkaan pysähdy miettimään sitä, kuinka valtavan upeaa on voida elää täysillä kaikin tuntein, ajatuksin ja mahdollisuuksin. Tai sitä, kuinka yhden ainoan päivän aikana saatamme suuttua toden teolla, tuntea olomme todella motivoituneiksi, kokea onnea, olla surullinen, rakastaa, tulla rakastetuksi, lähteä, tulla takaisin, tehdä jotain ja sitten perua tekemisemme.

Kaikki tämä saattaa kieltämättä tuntua jollain tavalla itsestäänselvältä. Nykyään kun meillä on pääsy valtavaan määrään median välittämää tietoa, jota kaikkea emme edes pysty käsittelemään, ei mediaan käsiksi pääseminen merkitse juuri mitään. Ja siltikin onnistumme järjestämään ajankäyttömme siten, että pystymme kuluttamaan sitä niin paljon kuin suinkin on mahdollista.

Mutta entä jos et pystyisi tekemään mitään muuta kuin vain ajattelemaan, tuntemaan tai vain elämään? Huomaa, ettei ”elämistä” sisällytetty yllä mainittujen arkisten tekemisten joukkoon, vaikket sitä välttämättä aluksi edes tajunnutkaan. “Eläminen”, joka ymmärretään ”elossa olemisen jatkamiseksi” tai ”elossa pysyttelemiseksi” on jotain niin perustavanluontoista, ettemme edes tule ajatelleeksi koko asiaa.

Monet ihmiset ympäri maailmaa kuitenkin heräävät joka ikinen aamu ja menevät illalla sänkyynsä pitkälleen tämän ongelman kanssa kamppaillen. Ihmiset, jotka ovat tottuneet yleiseen hyvinvointiin eivät välttämättä pysty kunnolla ymmärtämään sitä, miltä tuntuu taistella vain pysyäkseen elossa ja joutua elämään esimerkiksi nälän, köyhyyden, kuolemaan johtavan sairauden tai sodan kourissa.

Sinnikäs kamppailu elämästä

Me nostamme tässä nyt esille yhden äärimmäisen esimerkin ja keskitymme Syyrian sisällissotaan. Viisi vuotta on jo kulunut siitä, kun syyrialaisia siviilejä alkoi kuolemaan kauheissa olosuhteissa. Tähän päivään mennessä tällä kovia kokeneella alueella on riistetty jo yli 250 000 ihmisen henget.

Vaikka me olemmekin tulleet tietyllä tapaa kovemmiksi, eivätkä tämänkaltaiset joka päivä uutisista kuulemamme uutiset enää juurikaan meitä hätkäytä tai herkistä, on näistä ongelmista kärsivissä yhteiskunnissa ihmishenkien menetyksellä hirvittävä vaikutus aivan jokaisella mahdollisella tasolla. Olisi oikeastaan täysin mahdotonta kiteyttää sanoihin sitä äärimmäistä kärsimyksen määrää, jota tästä konfliktista selviytyneet joutuvat joka ikinen päivä kestämään.

Sodan rauniot

Suomalaisen näkökulmasta ajatus tuntuu toki hurjalta, mutta kaikki syyrialaiset joutuvat kohtaamaan tämän saman kysymyksen päivästä toiseen: pysynkö hengissä vai kuolenko minä? Tulenko selviämään tästä yöstä ehjin nahoin? Elänkö tarpeeksi kauan nähdäkseni tyttäreni varttuvan aikuiseksi? Nämä ovat tosiaankin loogisia, inhimillisiä ja joskus jopa todella tarpeellisia kysymyksiä, jotka itseltään joutuu kysymään tilanteessa, jossa 512 pommia pudotetaan sen kummempaa surkuttelematta tämän kovia kärsineen kansan niskaan joka ikinen päivä.

No, vaikkei välttämättä uskoisi, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä selviytyjät ovat itse asiassa mieleltään uskomattoman sitkeitä. He eivät menetä järkeään. He taistelevat todella kovasti pysytelläkseen sekä henkisesti että fyysisesti hengissä. Eikä siinä vielä kaikki, sillä lisäksi he löytävät keinon ymmärtää konfliktia jollain tavalla ja pyrkivät tekemään jotain tilanteen hyväksi. 

He hylkäävät oman kotinsa muuttaakseen jonnekin muualle, he taistelevat uskomattomalla sisulla ilman kovinkaan suurta todennäköisyyttä onnistua. Toisinaan he saattavat ryhtyä työskentelemään apua tarvitsevien ihmisten parissa (työkokemusta omaamattomien naisten työpajojen rakentaminen, avustavat hoitotehtävät sairaaloissa, tietoliikenteeseen liittyvät työt tai asiakirjojen laatimiseen ja tallentamiseen liittyvät työt, ja niin edelleen).

He pysyttelevät valppaina, vaikka heidän hermonsa olisivat täysin riekaleina ja heidän kasvoiltaan paistaisi huoli ja kauhu. He yrittävät kaikin mahdollisin keinoin pitää kiinni niistä muutamasta pienestä perinteestä, jotka ovat vielä säilyneet voimissaan sodan jaloissa. He toden teolla taistelevat pystyäkseen tukemaan perhettään. Ja tästä surullisesta todellisuudesta kirjoittaessani pyörii mielessäni yksi kysymys yhä uudelleen ja uudelleen: Miten he onnistuvat tekemään sen? 

Kuinka on mahdollista elää mahdottomissa olosuhteissa?

On todella vaikea kuvitella, miten ihmiset pystyisivät elämään ja selviytymään tuollaisista tilanteista. Mieleemme saattaa tulla muutamakin eri selitys näin pyyteettömälle käyttäytymiselle, kuten esimerkiksi sinnikkyys, tajuttoman suuri ja intensiivinen pelko tai sosiaalinen vastoinkäymisten lujittama yhteenkuuluvuuden tunne. Sitä voisi myös selittää meidän ihmisten kyky normalisoida ja tasapainottaa mielessämme sellaisiakin asioita, joiden normalisoiminen vaikuttaa täysin mahdottomalta, kuten kuolema.

Kaikki nämä psykologiset selitykset ja monet muutkin sellaiset selitykset, joita ei tässä ole tuotu esille, saattavat hyvinkin olla päteviä avaamaan ymmärrystä siitä, kuinka ihmisen mieli tämänkaltaisessa tilanteessa todellisuudessa toimii. Mutta heillä kaikilla on yksi yhteinen piirre: ei ole olemassa mitään muuta vaihtoehtoa kuin pysyä hengissä ja elää. 

piikkilanka-aita aiti lapsi

Tämä saattaa ehkä kuulostaa jonkun korvaan rajulta, loukkaavalta ja tekopyhältä, etenkin kun me toteamme sen omasta turvallisesta kodistamme käsin. Siihen kuitenkin kätkeytyy todella paljon totuutta. Selkeytetään hieman sitä, miksi sanoimme, ettei heillä ole mitään muuta vaihtoehtoa. Sehän ei itse asiassa ole aivan totta, sillä heillä on aina vaihtoehto olla tekemättä yhtään mitään ja odottaa, kunnes lopulta selviää, jäävätkö he eloon vai kuolevatko he hyökkääjien käsissä. He voisivat hyvinkin tehdä tämän, ja se olisi myöskin täysin looginen ratkaisu nämä olosuhteet huomioonottaen.

Kun me sanomme, ettei heillä ole mitään muuta vaihtoehtoa, tarkoitamme sitä ihmisen näkökulmasta. Heille on luontaista ja vaistonvaraista yrittää työntää itseään eteenpäin kohti selviytymistä. Kohti heidän sisimmästään löytyvien henkisten ja fyysisten voimavarojen optimaalista hyödyntämistä aina viimeiseen pisaraan saakka. Kohti armotonta taistelua ja totuuden etsintää. Me olemme nähneet tästä monia esimerkkejä monissa selviytyjissä, jotka ovat rinnastaneet kokemuksensa kirjailijoihin ja psykoanalyytikkoihin kuten Viktor Frankliin, Erich Frommiin ja Boris Cyrulnikiin, sekä moniin muihin.

Jotain yhteistä

Tämä onkin jotain sellaista, jota näillä selviytyjillä on meidän muiden kanssa yhteistä: ihmisluonto. Juuri se luonto mahdollistaa sen, että kykenemme tuntemaan pelkoa, olemaan sinnikkäitä, normalisoimaan ja tasapainottamaan tilannetta, taistelemaan ja pakenemaan. Juuri se samainen luonto tekee päivistämme niin tunteiden, ajatusten ja vaihtoehtojen täyttämiä. Mutta ennen kaikkea, kyse on kuitenkin elinvoimaisuudesta ja kovasta halusta elää.

Lapsen ja aikuisen kädet yhdessä

Voisimme elää läpi elämämme ulkomaailmasta täysin vieraantuneina ja sulkeutuneina tietokuplaan. Voisimme valita olevamme tekemättä yhtään mitään tämän karman konfliktin eteen. Vaihtoehtoisesti me voimme myös valita sen, että teemme sen eteen kaikkemme. Mutta oli asia miten hyvänsä, löytyy meistä aina ja ikuisesti pulppuava voimavara, joka on oma ihmisyytemme. Me katsomme nyt ja aina maailmaa omin ihmissilmin, tuntien sisimmässämme ihmisyyttä ja oppien asioita kuten ihmiset oppivat. Opimme sen, että jos emme pysty johonkin ja jos meistä tuntuu, ettei tilanteesta ole olemassa mitään pakotietä ja jos kaikki vaikuttaa menetetyltä, on meillä ainakin aina vaihtoehtona elää.