Kuinka opin elämään kehossani

Unescon vuonna 2021 julkaiseman tutkimuksen mukaan fyysinen ulkonäkö on yleisin syy lasten koulukiusaamiseen. Psykologinen kiusaaminen on yleisin kiusaamisen tyyppi Euroopassa. Tytöt joutuvat todennäköisimmin kärsimään tällaisesta häirinnästä. Se toteutetaan sanallisen väkivallan, henkisen väkivallan ja sosiaalisen syrjimisen kautta.

Tämän päivän yhteiskunta arvostaa laihuutta. Siksi ylipaino johtaa syrjintään. Jos tämä ajatus ei välity koulukiusaamisen kautta, se näkyy perheen, ystävien tai tuntemattomien kommenteissa, sekä median ja mainonnan kautta. Lisäksi nämä tahot ruokkivat toinen toisensa ajatuksia, mikä johtaa väkivallan noidankehään.

Tällaisella esteettisellä väkivallalla on väistämättä psykologisia seurauksia. Itsetunnon puute, sosiaalinen eristäytyminen, syyllisyyden tunne, itsensä hyväksymisen puute, syömishäiriöt, kehon dysmorfia ja niin edelleen. Seuraukset ovat niin lukuisat ja vaikuttavat niin moniin uhrin elämän ja mielen tasoihin, että hän jopa alkaa uskoa ansaitsevansa kaiken tuon halveksunnan.

Tiedän nämä seuraukset liiankin hyvin ja olen taistellut niitä vastaan 31 vuotta.

Kehoni, elämäni

Kun siskoni pyysi minua kirjoittamaan tarinani, esitin itselleni kysymyksen. “Milloin huomasin ensimmäisen kerran, että kehoni oli ongelma?” Pitkän pohdiskelun jälkeen tulin siihen tulokseen, että se tehtiin minulle selväksi niin varhaisesta iästä lähtien, että minulla ei ole mitään muistikuvia kehostani vain kehona.

Olen ollut ylipainoinen siitä asti kun muistan. Ja painoni on leimannut elämääni enemmän kuin yksikään nainen ansaitsee. Tiedän, että ensimmäistä halventavaa kommenttia ei tehty kotonani. Ainakin minulla oli onnea siinä suhteessa. En kuitenkaan voi osoittaa yhtä ainoaa syyllistä, koska oli niin paljon ihmisiä, jotka tahallisesti tai tahattomasti ilkeillä kommenteillaan horjuttivat itsetuntoani.

Ikäviä muistoja

Minulla on todella eloisia ja konkreettisia muistoja. Kuten yksi perheateria, kun olin noin seitsemänvuotias, ja pyysin yhtä suosikkiruokistani: paistettua kalaa. Useat sukulaiset ilmoittivat minulle, että olin onnistunut todella hyvin noudattamaan dieettiä. Muistan myös erään liikuntatunnin, kun opettaja punnitsi meitä ja joku huusi, että tulen rikkomaan vaa’an.

Muistan, kun olin pukuhuoneessa vaihtamassa paitaa, kun useat ikätoverini päättivät pitää hauskaa heittämällä palloja vatsaani. Sitten teini-ikäisenä, kun käytin shortseja ensimmäistä kertaa, muistan ystäväni katsoneen jalkojani inholla. Oli myös hetkiä, kun olin menossa kotiin yöllä bussilla juhlista ja kokonainen joukko ihmisiä kutsui minua inhottavaksi lihavaksi naiseksi, kun muut matkustajat vain katsoivat.

Aivoni ovat tallentaneet nämä muistot monien muiden ohella esimerkkeinä siitä, kuinka julmasti ihminen voi kärsiä fyysisen ulkomuotonsa takia. Onneksi ajan minulle antamalla näkökulmalla voin nyt puhua niistä, etäältä. Tiedän kuitenkin, että ne ovat osa elämääni ja että ne ovat väistämättä arpeuttaneet ja muuttaneet sitä.

Taistelen itseni kanssa

Selkeiden ja suorien kommenttien lisäksi oli hienovaraisempiakin kommentteja, jotka läpäisivät tajuntani pahemmin. Koska olen ollut ylipainoinen koko ikäni, minulle on periaatteessa sanottu, että en ansaitse olla olemassa. Minulle on kerrottu, että jos haluan olla osa yhteiskuntaa, minun on laihdutettava. Jos en tee niin, kukaan ei tulisi koskaan rakastamaan tai haluamaan minua, minulta evättäisiin pääsy moniin töihin, mielipiteelläni ei olisi merkitystä, enkä koskaan ansaitsisi minulle tapahtuvan mitään hyvää. Uskoin kaiken tämän. Sitten taisteluni itseni kanssa saavutti huippunsa.

Jo ennestään ujo ja sisäänpäinkääntynyt persoonallisuuteni muuttui äärimmäiseksi. Monista sosiaalisista tilanteista tuli ylitsepääsemättömiä esteitä. Uusien ihmisten tapaamisesta, rannalla tai uima-altaalla olosta, muiden ihmisten edessä syömisestä ja monista muista tavallisista toiminnoista tuli ahdistuksen lähteitä, jotka halvaannuttivat minut.

Käytin liian suuria vaatteita yrittääkseni naamioida vartaloni ja saada lihavuuteni huomaamattomammaksi. Ahdistus, häpeä ja pelko olivat niin suuri osa päivittäistä rutiiniani, että se oli oikeastaan naurettavaa.

Ruoka: turvapaikkani ja kärsimys

Ahdistuksen ohella tuli rakkaus-viha -suhteeni ruokaan. Minulle syöminen on aina ollut ilo. Nautin ruoasta ja mauista. Tämä on täysin normaalia monille ihmisille, eikä heitä tuomita siitä. Kuitenkin, kun kehosi ei sovi, syömästäsi tulee sosiaalisen keskustelun keskipiste ja pelkosi syy.

Minun tapauksessani ruoasta tuli sekä suoja että piina. Yliopistossa opiskellessani aloin ahmia salaa. Pakonomaisesti ja hallitsemattomasti syöminen auttoi minua rauhoittamaan ahdistustani. Kun söin, mitään muuta ei ollut olemassa, ja jos mitään muuta ei ollut olemassa, mikään ei voinut vahingoittaa minua.

Mutta katumus ja syyllisyys, joita koin noista ahmimistani kaloreista, sekä pelko lihoamisesta vielä lisää, tarkoittivat, että ahdistus palasi mieleeni tuhoisalla tavalla. Jouduin pyörremyrskyyn, joka pyöri yhä nopeammin ja veti minut sisään.

Opin lopulta elämään kehossani

Eräänä päivänä aivoissani vain napsahti. Yhden ahmimisjakson jälkeen, joka koostui useista pusseista perunalastuja, kahdesta hampurilaisesta, pizzasta ja useista jäätelöistä, oksensin. Tässä tapauksessa se ei ollut tahallista. Tässä tapauksessa ruoan määrä oli ollut niin suuri, että kehoni ei kyennyt ottamaan sitä vastaan ja karkotti sen.

Sillä hetkellä sanoin itselleni, että tämän on loputtava. Alitajuisesti tiesin jo, että se hetkellinen helpotus, jonka ahmiminen antoi minulle, ei ollut todellista helpotusta. Mutta kuten jo mainitsin, pyörremyrsky oli vetänyt minut kokonaan alas. Ensimmäinen askeleeni oli kertoa tarinani. Siihen asti kukaan ei tiennyt totuutta. Yllätyksekseni tunsin helpotusta enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella.

Aloin myös työstämään itseäni. Päätin ympäröidä itseni ihmisillä, jotka edustivat minulle turvallista tilaa, ihmisillä, jotka eivät arvostelleet minua kehoni perusteella. Matkan varrella katkaisin suhteeni ihmisiin, jotka olivat satuttaneet minua, ja tiesin, etten pystyisi antamaan heille anteeksi.

Itseni löytäminen

Aloin etsiä omia referenssejäni. Koska televisio ja mainonta eivät koskaan antaneet niitä minulle, käännyin Internetiin ja sosiaaliseen mediaan etsiäkseni vahvoja naisia, joihin voisin samaistua. Aloin kutoa tarinaa, joka on täysin päinvastainen kuin se, jonka olin tuntenut koko elämäni. Tarinaa, joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Sellaista, jossa kaikki kehot nähdään yhtä arvokkaina.

Vähitellen pystyin katsomaan itseäni peilistä tuntematta inhoa itseäni kohtaan. Aloin esimerkiksi nauttia rannalla käymisestä ja meressä uimisesta. Voitin jopa pelkoni kokea uudelleen lapsena kärsimäni kiusaamisen ja aloin käydä kuntosalilla. Opin elämään kehossani, joka on minun ja vain minun.

Päätin, että viileänä pysyminen kesällä oli minulle tärkeämpää kuin jalkojen peittäminen vaatteilla. Lisäksi, jos joku ei pitänyt siitä, se ei ollut minun ongelmani, vaan hänen. Huomasin, että ääneni ansaitsi tulla kuulluksi, aivan kuten kenen tahansa muunkin, ja aloin vahvistua mielipiteissäni.

Ei helppoa prosessia

Mitä tulee ruokaan, en voi sanoa, että tuo oli viimeinen ahmimiskertani. Niitä tuli lisää, sekä yksittäisiä että pidempiä pahenemisvaiheita. Siitä huolimatta aloin oppia harhauttamaan ahdistustani. Etsin tapoja vapauttaa se. Kohtasin myös vähitellen pelkoni.

Kun tein niin, ahmiminen väheni. En muista milloin viimeksi ahmin. Pidän edelleen syömisestä, se on edelleen yksi nautinnoistani. Mutta nyt näen ruoan nautintona, enkä henkisenä pakoreittinä paeta ongelmiani.

En voi sanoa, että se olisi ollut helppo tai nopea prosessi. Loppujen lopuksi, kun olet vihannut kehoasi koko elämäsi, aina kidutukseen asti, uusi tavoite rakastaa ja hyväksyä se on tuskallinen prosessi, jossa on monia ylä- ja alamäkiä. Vielä nykyäänkin joudun sietämään tiettyjä kommentteja ja mielipiteitä kehostani, ja ne sattuvat edelleen. Mutta olen tarpeeksi vahva, enkä usko niitä.

En voi myöskään sanoa, että kaikki arpeni olisivat parantuneet. Toisinaan pelot, jotka luulin jo voittaneeni, nousevat esiin, mutta olen oppinut, että ne ovat osa minua, osa olemustani, ja kannan niitä ylpeänä. Joskus ne sattuvat edelleen, mutta ne eivät enää lamauta minua.