Kaikki voi muuttua hetkessä
On rauhallinen, tavallinen päivä. Olemme ihmisten keskellä, jotka kävelevät eri suuntiin. He eivät ole tietoisia siitä yhdestä hetkestä joka tulee ja muuttaa kaiken. Olemme olleet Barcelonassa aikaisemminkin. Ensi viikolla loma on jo ohi ja uusi vuosi voi alkaa. Se erityinen vuosi, joka alkaa monen kohdalla syyskuussa.
Yritän kävellä hitaasti, jotta en herättäisi häntä. Hän ei pidä auringon kuumuudesta, joka tähän aikaan päivästä on kuumimmillaan. Onneksi täällä on varjoja. Vaikuttaa siltä, että kaikki jahtaavat varjoisia paikkoja etsien viilennystä. Rannekoruni on iso, ja se hypähtelee ranteessani. Muistan viimeiset kävelyretket rannalla: hiekka oli polttavan kuumaa, mutta ilma ei niinkään.
Kaikkien heidän kasvoilleen on kirjoitettu sama viesti: he ovat jättäneet kotinsa, hotellinsa, hostellinsa, asuntonsa, tai ehkä ystävänsä kodin, liian aikaisin. Vaikuttaa siltä, että kaikki ovat ympärilläni. Ihmiset ovat kauppojen ikkunoiden, kukkien, ja tarjouksia täynnä olevien terassien lumoissa, ainakin aina muutaman minuutin ajan, ja he käyvät keskustelua monilla eri kielillä.
Tämä katu on aivan kuin se yhdistäisi Espanjan muuhun Eurooppaan, mutta myöskin Amerikkaan ja salaperäiseen Aasiaan. Hemingwayn mukaan tämä katu oli yksi kauneimmista luonnoksista, jotka hänen silmänsä olivat nähneet, varjoilla tai ilman. Ja silloin, samalla kun pidän käsissäni rakkautta, kaiken tämän rauhan rikkoo huuto, kuin salama ennen jokaista myrskyä…
Kauhu työntää tyyneyden pois vain hetkessä
Pakettiauto ajaa siellä, missä sen ei pitäisi ajaa. Todella kovaa, tappaen ihmisiä, aiheuttaen tuskaa ja jättäen ruumiita keskelle katua. Ruumiita, jotka eivät enää koskaan kävele missään muussa maanosassa. Yhdessä hetkessä voin nähdä kuinka ihmiset ovat hämmentyneitä. Sitten paniikissa. Siinä hetkessä alan juoksemaan, ja pieni lapseni herää itkien, huutaen, aivan kuin kaikki muutkin, jotka eivät tiedä mitä on meneillään, mikä hänet oikein herätti hänen unestaan. Ilmassa ei ole enää meren ja suolan tuoksua, vaan veren ja pelon tuoksua.
Vain yhdessä hetkessä kaikki on muuttunut…
Pitäen lujasti kiinni rattaista, juoksen kuin huomista ei enää olisi. ”Kuka tietää, onko enää huomista?” Tämä totuus ei ole ennen saanut minua värisemään, sillä en piitannut siitä. Haluan vain päästä pois täältä. Yhtäkkiä se osuu minuun, ja minä kaadun. Kuulen vaimean äänen, ja rattaani lipuvat pois, kadoten ihmisjoukon keskelle silmäni sulkiessa. Voin vain kuulla kaukaisen kaiun päässäni, joka on peräisin viimeisistä epätoivoisista huudoista. Rakkaus on kaatunut maahan, sillä kukaan ei pidä sitä käsissään, ja se on särkynyt tuhansiin osiin.
Kaikki ruusut ovat muuttuneet mustiksi…
Mitä minulle tapahtui?
Voin tuntea, kun he kääntävät minut ympäri, ja kuulen vaimean äänen kulkevan kehossani. On vaikea ajatella. Yritän käskeä itseäni avaamaan silmäni, mutta ne eivät kuuntele minua. Ensin pyydän, ja sitten anelen. Haluan pelastaa sen toivon, joka karkasi käsistäni tuon kauhun keskellä.
Sireenien ääni kaivautuu ohimooni kuin veitsi. Kipu ei tunnu enää kuin painajaiselta, vaan se muuttuu oikeaksi ja tuntuu täysin uskottomalta. Joku yrittää nostaa minut ylös, siinä onnistumatta. Hän asettaa minut maahan makaamaan, ja nyt kaksi ihmistä yrittää uudestaan. Toisella heistä on pienet, pehmeät kädet. Toinen henkilö vaikuttaa siltä, että hän on kokenut elämän raskaasti.
Yritän sanoa Amaia, aivan kuin yrittäisi sanoa loitsua, jotta hän tulisi takaisin. Luulen, että he ovat saapuneet johonkin turvalliseen paikkaan, sillä he lakkaavat liikuttelemasta minua, ja joku pitää minua hellästi ranteesta. He ottavat pulssini, joka on todella heikko, vaikka ympärilläni on niin paljon jännitystä. Joku sanoo jotakin, sitten minut yritetään herättää. He läpsyttelevät minua poskille ja toistavat nimeäni.
Hetki aikaa nähdä taas, koko elämä aikaa selittää
Haluan nähdä taas, sillä jossain, jossain on jotain paljon tärkeämpää kuin minä. Näin tapahtuu, kun naisesta tulee äiti. Päivä, jolloin tiedämme ettemme ole enää ensimmäinen, ja jolloin alamme pelätä. Näitä pelkoja on pitkä lista, ja ne ovat liian kauhistuttavia, jos ajattelemme niitä liikaa. Mutta en olisi koskaan voinut kuvitella tätä, että olisin paikassa, joka on poliisien ympäröimä, jossa on juuri sattunut tragedia. En olisi koskaan voinut kuvitella, että menetän niin paljon yhdessä hetkessä…
Avaan silmäni, ja kipuni vain kasvaa. Tunnen kipua kädessäni, lonkassani, selässäni, ja oikeassa jalassani. Yritän hengittää, ja viimeinkin onnistun, sanon “Amaia”. Se on vastaukseni, ainoa asia, jonka sanoin omaksi nimekseni. En pysty muistamaan omaani juuri nyt. Yritän vain etsiä vaaleansinistä ja valkoista pallokuosia. Olen aina vihannut niitä rattaita, mutta juuri nyt en halua nähdä mitään muuta. Suljen silmäni, ja työnnän itseäni. Näen sen taustalla. Osoitan sitä ja joku juoksee hakemaan sen minulle. Yksi renkaista on rikki ja heidän on vaikea saada sitä luokseni.
Missä Amaia on?
Amaia. Annoin hänelle tuon nimen, sillä näin saman raikkauden ja elämän hänessä, kuin mitä on Baskimaan maisemissa. Vihreää, intensiivistä, sateista ja salaperäistä. En kuuntele, yritän vain tähyillä silmilläni. Kaikki äänet vaikuttavat niin kaukaisilta. Kädestäni päästetään irti, ja työnnän itseni ylös maasta. Sama veri joka täyttää kurkkuni, saa minut kaatumaan.
Haluan istu uudestaan, mutta sitten kuulen hänen huutavan. Hänen huutonsa saa minut kysymään itseltäni, kuinka aion selittää mitä on tapahtunut, kun hän on vanhempi? Kuinka voin kertoa hänelle, että joku yritti tappaa hänet ennen kuin hän voisi tehdä edes ensimmäisen virheensä tai sanoa ensimmäiset sanansa.
Mutta ensiksi hän ajattelisi varmasti eri tavalla, että hän oli tehnyt paljon… ja juuri tuona hetkenä ne vaikuttivat niin pieneltä verrattuna siihen, mitä hän olisi voinut menettää silmänräpäyksessä, silmissä, jotka hän voi nyt sulkea rauhassa.
Amaia…