Harhakäsitykset surusta

Kirjoittanut ja tarkastanut psykologi Gema Sánchez Cuevas

Kirjoittanut Beatriz Caballero

Viimeisin päivitys: 22 joulukuuta, 2022

On olemassa yhtä paljon surua kuin on olemassa tärkeitä menetyksiä, ja jokainen henkilö kokee nämä menetykset eri tavalla. Mutta surusta on olemassa tiettyjä harhakäsityksiä jotka meidän pitäisi selventää, etenkin siitä syystä, että ne ehdollistavat tunteet jotka tulevat surun myötä.

Monet elämän aikana muodostamamme tiedot surusta saavat alkunsa erilaisista harhakäsityksistä, ja ne tekevät meistä haavoittuvaisia. Tietoisuus menetyksen aiheuttamasta tuskasta ei heikennä meitä, vaan auttaa meitä hyväksymään tämän inhimillisen reaktion jonakin luonnollisena.

Harhakäsitykset surusta

Menetykset, ja kaikki mikä niiden myötä tulee, ovat osa elämää. Silti usein ymmärrämme menetyksen kanssa tulevan surun väärin. Siksi on välttämätöntä tutkia näitä harhakäsityksiä, jotka ovat edelleen osa kollektiivista ajatusmallia:

• Meidän on oltava vahvoja. Hylätään se ajatus, että surun tunteminen olisi merkki heikkoudesta. Me asetamme kasvoillemme usein naamion, kun sisällä olemme palasina. Kaiken lisäksi teemme tämän niin hyvin, että empatian saaminen läheisiltä on melkein mahdotonta, ja siksi he mitä todennäköisimmin eivät auta meitä.
• Suru on sama kuin masennus. On totta, että surulla ja masennuksella on yhtäläisyyksiä, kuten esimerkiksi itkeminen, syvä suru, apatia ja muista irtaantuminen. Mutta on tärkeää pitää mielessä, että suru on täysin normaali reaktio merkittävän menetyksen yhteydessä.

• Surua ilmenee vain silloin, kun rakkaamme poistuu keskuudestamme. Sureminen on normaali reaktio kun koemme minkälaisen menetyksen tahansa: parisuhteen päättyminen, lemmikin kuolema, terveyden heikkeneminen ja muunlaiset menetykset. Usein tällaisia suruja ”hiljennetään” jopa enemmän kuin läheisen kuolemaa, niitä ei tunnisteta, ja ne ovat jopa lamauttavampia.
• Lääkitys on välttämätöntä lievittääksemme suruun liittyvää kipua ja ahdistusta. Kyseessä ei ole sairaus joka meidän olisi parannettava, ja surun mukana tulevat muut tunteet ovat täysin normaaleja. Joissain tapauksissa henkilölle voidaan määrätä lääkitystä, mutta useimmiten tarvitsemme kärsivällisyyttä, sympatiaa, juttukaveria.
• Siitä on parempi olla puhumatta. Ystävät saattavat ajatella, että paras tapa auttaa on välttää tätä aihetta ja “harhauttaa” surevaa henkilöä. Todellisuudessa kärsivät ihmiset haluavat puhua, se on tarpeellista surun käsittelemiseksi.

Muut väärät uskomukset surusta

Tässä on vielä muutamia uskomuksia tai muita tavallisia asioita, joita kenties kuulemme surun aikana:

• Jos et itke, et ole oikeasti surullinen. Itkeminen ei ole ruumiimme ainoa reaktio, kun menetämme jotain, eikä se myöskään ole välttämätön surun ilmentymä. Ihmiset voivat tuntea suurta kipua ja osoittaa se muilla tavoin.
• Suru on lineaarinen prosessi. Monet kirjailijat ja terapeutit ovat ehdottaneet surun ”yleisiä vaiheita,” mutta tämä on todella henkilökohtaista.
• Suru ja sureminen ovat sama asia. Surussa on kyse omasta kokemuksestamme ja se on henkilökohtainen reaktio menetykseen. Sureminen on surun ulkoinen muoto, sosiaalinen reaktio, jonka jaamme muiden kanssa.
• Kun kuolema on ”luonnollinen,” se ei saa aikaan surua. Vanhuksen tuleva kuolema on saattanut olla pitkään tiedossa, mutta tämä ei tarkoita sitä, että suremisprosessi olisi vähemmän raskas.
• Hän joka itkee eniten, suree myös eniten. Surussa ei ole kyse pelkästään itkemisestä. Tämä prosessi sisältää myös mm. syyllisyyden tunteen, vihan, pelon ja häpeän tunteen. Ilon ja rauhan hetket ovat myös mahdollisia, muiden positiivisten tuntemusten ohella.
• Aika parantaa haavat. Suru on adaptiivinen reaktio, joka ei oikeastaan koskaan pääty, vaan ajan myötä opimme elämään sen kanssa. Mutta jotkin tunteet saattavat tulla uudestaan esiin hetkenä minä hyvänsä, kun muistelemme menetystämme.

Muita valheita, joita kerromme itsellemme

• Sanonnat kuten ”meressä riittää kaloja” väittävät meille, että päästäksemme yli menetyksestä meidän on korvattava se jollain toisella, mutta tämä on suuri virhe. Korvaaminen ei tarjoa etsimäämme helpotusta.
• On parempi olla tietämättä onnettomuuden yksityiskohtia tai nähdä menehtyneen ruumista. Kuolemaan liittyvät yksityiskohdat auttavat meitä hyväksymään menetyksen todellisuuden, mikä vähentää hämmennystä. On kuitenkin totta, että järkyttävissä tilanteissa meille on selitettävä sanallisesti ja hyvin varovaisesti se, mitä on odotettavissamme.
• Uskomus, että jos näemme tai tunnemme läheisemme tämän kuoleman jälkeen, olemme tulleet hulluksi tai masentuneet. Alussa on kutakuinkin yleistä “nähdä” tai “tuntea” menehtynyt henkilö. On kuitenkin tärkeää kiinnittää näihin merkkeihin huomiota ja hakeutua ammattilaisten apuun, jos se jatkuu pitkään.
• Mitä enemmän rakastimme, sitä vaikeampaa meidän on päästä menetyksestä yli. Suremisprosessissa ei ole sääntöjä, sillä kyseessä on henkilökohtainen kokemus, joka riippuu monista tekijöistä, ei vain rakkaudesta.
• Surevan henkilön on palattava nopeasti vanhoihin toimiinsa. ”Mitä kiireellisempi, sitä parempi.” On sopivaa, että surevalla henkilöllä on aikaa pohtia ja todella surra. Nopea paluu päivittäisiin aktiviteetteihin saattaa vaikuttaa suruprosessiin negatiivisella tavalla.
• Lapset eivät kykene ymmärtämään kuolemaa. On parempi kieltää heiltä kaikki ja suojella heitä todellisuudelta. Lapset ymmärtävät ihmisten tunnereaktiot ja jos emme kerro heille tapahtumista realistisesti, se on iso virhe. On tärkeää, että lapset käyvät sureminprosessin läpi samaan aikaan kuin kaikki muutkin perheessä.

Näiden harhakäsitysten rikkominen on tärkeää auttaaksemme itseämme ja muista käsittelemään tätä luonnollista prosessia. Meidän on kuljettava kipuamme kohti, sillä se on polku joka johtaa menetyksen aiheuttaman kivun parantumiseen. Kun sallimme itsemme tuntea mitä tunnemme, olemme surun käsittelyn ytimessä.