En aio antaa surun poistaa sitä kuka olen

· 22.10.2018

Heräsin tänään tuntien oloni surulliseksi. En tiedä johtuuko se ahdistuksesta, pettymyksestä vai epäuskosta kaikkeen siihen liittyen mitä ympärilläni tapahtuu. En tiedä, mutta se mitä tiedän on, että suru on vallannut minut. Tunteissa roikkumista ja niiden sallimista juurtua sisälle pidetään rikoksena yhteiskunnassa, joka tyrkyttää onnellisuutta elämän lakina (yhdessä sen saavuttamisen kanssa).

Huomaan kuitenkin, että tämän surun takana on jotakin muuta. Minä! Ja minä olen ainoa, joka pitää sitä siellä. Olen ainoa, joka pystyy tietämään, mikäli tuntemani tunne estää minua olemasta oma itseni. Mikäli tuntemani tunne ei anna minun nähdä sitä kuka olen, mitä pystyn hallitsemaan ja mitä todella haluan.

Mutta olen päättänyt olla antamatta surun poistaa minun perusolemustani. En aio toimia sen mukaan mitä ahdistukseni käskee minun tehdä. Tosiasia on se, että tuo suru on olemassa vain koska minä olen. Se ei siis voi olla vahvempi kuin minä. Jatkan taistelua silloinkin, mikäli suru on sisäisessä olemuksessani ja mielessäni. Kuuntelen sitä toisinaan, ihan vain siltä varalta, että sillä on jotakin hyödyllistä kerrottavaa minulle. Jos ei, annan sen vain olla. Mutta minä olen se, kenellä on valta.

Tunnen oloni surulliseksi ja tämä on osa sitä kuka olen

En ole niin kuin peli, jossa on määrätty lopputulos. Olen lautapeli, jossa mustat nappulat elävät yhdessä valkoisten kanssa. Ne ovat väliaikaisia tuntemuksia, joihin toisinaan takerrun aivan kuin ne ohjaisivat askeliani ja hallitsisivat kaikkea mitä teen. Ja silti tästä huolimatta identiteettini voittaa aina. On mielenkiintoista, että nämä surun tunteet auttavat minua oppimaan jotakin uutta. Rakennan itseni yksinäisyydessäni sen kylmän ja kuurouttavan hiljaisuuden kanssa. Kuuntelen itseäni. Toisinaan minun täytyy tuntea tällä tavalla, jotta voisin ymmärtää asioita ja kehittyä.

enkelityttö

En kykene päättämään mitään, kun olen surullinen, mutta tulen säilyttämään tämän tunteen opettamat asiat siihen saakka kunnes tunnen oloni rohkeammaksi. Suru on opettanut minulle niin monia arvokkaita asioita, että en halua päästä eroon siitä tai kadottaa sitä.

Anna surun ottaa paikkansa

Haluan sen nousevan sisälläni. Samalla kun olen lähdössä, haluan jatkaa siitä kiinni pitämistä ja antaa sille kuuluvan paikan. En halua vahingoittaa sitä. En halua sysätä tunteitani. Kaikki tunteeni ovat olemassa, koska ne tulevat sisältäni ja minä ravitsen niitä. Olen tärkeä niille, minä olen syy niiden olemassaoloon, ja ne puolestaan tekevät minut tietoiseksi omasta olemassaolostani.

Minä vain odotan ja katson mitä tapahtuu ja mitä kaikesta tästä surusta syntyy, takerruinpa siihen tai en. Mitä tunnen nyt, ei ole vain jotakin vanhaa ja yleistä. Suru on erityinen hetki, jolloin voin todella yhdistyä tunteideni kanssa.

Kun koen surua luonnollisena asiana, virtaa luovuus ulos minun jokaisesta osastani. Mitä suurempi kipu, sitä suurempi minä olen, koska ensimmäistä kertaa elämässäni tunteeni ylläpitävät minua ympärilläni olevien odotusten sijaan.

En aio antaa surun estää minua taistelemasta arvojeni puolesta

Uskomukseni ovat minun kompassini. Kaikki muut ovat vain asioita, joita löydän matkan varrella. Tapaan ihmisiä, jotka sekoittavat hyvyyden naiiviuteen, aitouden hävyttömyyteen ja surun heikkouteen. Mikään tästä ei estä minua saavuttamasta tavoitteitani, jotka ovat puolestaan arvojeni heijastusta.

“Kipu ja kärsimys ovat aina väistämättömiä suuren älykkyyden ja suuren sydämen omaamiseksi. Todella suurilla miehillä täytyy mielestäni olla suuri suru elämässä.”

-Fjodor Dostojevski-

sinitukkainen nainen ja linnut

Joka päivä otan yhden askeleen kohti sen saavuttamista. Joinakin päivinä suruni estää minua pääsemästä mihinkään. Jotkut päivät taas vaikuttavat aivan tuulenvireeltä. Ja muina päivinä menen liian nopeasti, enkä opi paljoa.

Tuli kuitenkin päivä, jolloin tulin tietoiseksi siitä, että toisinaan, jopa keskellä kirkkainta iloa, tämä tunne voi parantaa elämääni. Tämä suru luo juuret ja antaa minulle hetken kastella niitä, huolehtia niistä ja saada ne kasvamaan. Ja tästä herkästä surun ja ilon sekoituksesta syntyy elämäni kaunein puutarha, joka heräsi kukkaan sen mestaripuutarhurin huolehtimisen myötä.