Haluamamme lapset eivät ole kasvattamiamme lapsia

Yhteiskuntana emme saa lakata katsomasta eteenpäin tulevaisuuteen ja maailmaan, jonka myöhemmät sukupolvet tulevat luomaan. He tulevat kannattelemaan suuren luokan päätösten ja valmistelujen painoa, joka varmistaa yhteiskunnan toiminnan eläkkeelle jäädessämme. Tämän päivän lapset ovat huomisen aikuisia.

Siten on normaalia olla huolissaan tavasta, jolla kasvatamme lapsemme. Maailma muuttuu ja niin muuttuvat myös heille asettamamme normit. Aivan kuten lelut, kiinnostuksen kohteet, huolenaiheet ja toiveetkin, tapamme kasvattaa lapsemme kehittyy jokaisen sukupolven aikana.

Olemme esimerkiksi lakanneet uskomasta siihen, että fyysinen rangaistus on asianmukainen kuritustapa, siispä olemme lopettaneet luokkahuoneessa tapahtuvan väkivallan. Olemme tehneet sen tarjoamalla opettajille muita kuritustapoja, jotka osoittavat heidän auktoriteettinsa ja korvaavat viivottimella lyömisen aiheuttaman väkivallan, joka on sallinut valtatasapainon heilahtaa oppilaiden hyväksi. He ovat välinpitämättömiä vain siitä hyveestä johtuen, että he ovat lapsia ja nyt heillä on liikaa valtaa.

Mitä haluamme lapsillemme?

Vähän aikaa sitten kun selasin nettiä, törmäsin kuvaan aukiosta, joita Espanjassa on monia. Se ei ollut erityisen kaunis, mutta kuvan oli ottanut ammattilaisvalokuvaaja. Vaikutti siltä, kuin se olisi otettu nopeasti, melkein vahingossa.

Mielenkiintoista kuvassa oli se, että se välitti hetken, joka siihen oli vangittu. Muutamiin lyhtypylväisiin oli liimattu “kieltomerkkejä”. Yksi toisensa yläpuolelle. Ensimmäisessä kiellettiin palloleikit, toisessa pyöräily ja kolmannessa rullaluistelu. Mietin, mikseivät he vain suoraan kieltäneet lapsia. Ehkä sillä tavalla heidän ei tarvitsisi lisätä enemmän kiellettäviä asioita listalle. Se olisi myös paljon helpompaa ja taloudellisempaa.

Ensimmäisessä kiellettiin palloleikit, toisessa pyöräily ja kolmannessa rullaluistelu.

Jonkin ajan kuluttua olin toisen tapahtuman todistaja. Oli myöhäinen iltapäivä. Isä ja äiti olivat rentouttavalla kävelyllä ja työnsivät rauhallista lasta rattaissa. Yhtäkkiä vauva alkoi itkeä niin kuin lapset tekevät (ja niin kuin mekin teimme ollessamme nuoria, vaikka emme muistakaan sitä enää). Vanhempien strategia oli selkeä – isä otti puhelimen pois taskusta ja lapsi reagoi kuin olisi odottanutkin sitä ja rauhoittui.

Ajattelin itsekseni, “jos hän olisi pakottanut lapsen suuhun palan saippuaa tai antanut tälle ‘kunnon selkäsaunan’, niin kuin sitä ennen kutsuimme, olisi tapahtunut samoin”. Lapsi olisi siirtynyt surullisesta tilasta passiiviseen tilaan ja lakannut häiritsemästä vanhempiensa rauhaa. Totuus on se, että lapset voivat olla ihania, mutta myös todella rasittavia ja levottomia. He koettelevat jopa kaikista rauhallisimpien aikuisten kärsivällisyyttä.

Se mitä haluamme, vaatii kärsivällisyyttä

Miksi toin esiin nämä kaksi tilannetta? Koska se laittaa sen mitä haluamme juuri nyt ristiriitaan sen kanssa mitä haluamme tulevaisuudelta. Haluamme lastemme olevan luovia, mutta heidän koulussa saamansa ohjeistukset palkitsevat ne oppilaat, jotka toistavat sen mitä opettajat käskevät heidän tehdä. Haluamme lastemme olevan terveitä, mutta se käy meidän hermoille, kun he leikkivät lammikoissa sateisena päivänä. Haluamme lastemme olevan uteliaita, mutta emme näe tarpeeksi vaivaa vastataksemme heidän kysymyksiinsä. Mutta jotta he olisivat sellaisia lapsia kuin haluamme heidän olevan, meidän täytyy nähdä vaivaa sen eteen.

On huono asia, kun lapset eivät keksi jotakin suunnitelmaa vapaa-ajalleen. On huono asia, kun lapset eivät halua leikkiä vanhempiensa kanssa ja jättävät heidät mieluummin rauhaan, kun he tulevat kotiin. On huono asia, kun lapset eivät katsele sadetta tai lunta ihmetellen ja halua leikkiä siinä säässä. Mukavuus on huono asia. Heidän pakottaminen syömään saippuaa, heille huutaminen ja heidän lyöminen on huono asia. On huono asia, että estämme heitä leikkimästä puistoissa käyttäen tuon tilan sen sijaan opettaaksemme heille kunnioitusta ja asioiden jakamista muiden kanssa. On huono asia, että jatkuvasti kaikesta valittavat naapurit eivät pysty käsittelemään pienintäkään harmia.

Lapset tarvitsevat kurinpitoa ja rajoituksia, mutta ennen kaikkea he tarvitsevat kärsivällisyyttä ja ymmärrystä. Siitä syystä me aikuiset teemme ajattelutyön ja lapset leikkivät. Tai ainakin heidän pitäisi leikkiä.