Emme menetä ketään, koska emme omista ketään

· 10.10.2016

 

Omistamisesta on tullut pakkomielle kapitalistisessa yhteiskunnassa. Ihmiset ajattelevat yleisesti, että olemuksemme ydin riippuu siitä mitä meillä on. Me puhumme siitä miten meillä “on” hyvä terveys, emme terveenä olemisesta. Me puhumme siitä miten meillä “on” kumppani, emme olevamme romanttisessa suhteessa jonkun kanssa. Me puhumme siitä miten meillä “on” työ, emme olevamme työntekijöitä. Mutta todellisuudessa kukaan ei omista mitään tai ketään.

Omistajuus on päässyt olemisen edelle sellaisella tavalla, että me usein lankeamme logiikkaan, jonka mukaan koetamme määritellä keitä me olemme sen mukaan mitä me hankimme. Me päädymme ongelmiin jopa oman identiteettimme suhteen, kun menetämme jotain sellaista, joka joskus oli meidän.

Käytännössä kaikki mitä me omistamme on vain väliaikaisesti ja näennäisesti meidän. Toisin sanoen, me voimme nauttia siitä ja käyttää sitä vain hetken ajan, koska kaikki loppuu, kuluu, vaurioituu tai hajoaa.

Me emme omista täysin edes esineitä. Tästä huolimatta on ihmisiä, jotka eivät ainoastaan ole täysin piittaamattomia tai tietämättömiä tästä totuudesta, vaan haluavat lisäksi omistaa muita ihmisiä. Tämä on nähtävissä erityisen selkeästi romanttisissa suhteissa.

Kukaan ei omista mitäänemme-meneta-ketaan-koska-emme-omista-ketaan2

Useiden tutkimusten mukaan yksiavioisuus ei ole ihmisluonnon tyypillinen piirre. Vaan melko päinvastoin: evoluutio todistaa, että historiamme aikaisissa vaiheissa moniavioisuus oli normi. Muut poissulkevat kahden ihmisen väliset suhteet ovat pitkän ja monimutkaisen kulttuurillisen prosessin aikaansaannosta.

Polygamiaa eli moniavioisuutta alettiin pitää ongelmallisena yhteiskunnan suhteen, kun se muuttui ajan mittaan monimutkaisemmaksi. Suurelle osalle ihmisväestöä vain yhden kumppanin kanssa oleminen ei kuitenkaan ollut edes vaihtoehto. Nykyään tämä vaikuttaa länsimaisesta näkökulmasta suorastaan absurdilta.

Joka tapauksessa me jossain määrin tarraudumme yksiavioisuuden käsitteeseen. Emmekä ainoastaan tätä, vaan me haemme ihannetta, jonka suhteen emme luovuta: jonkun sellaisen löytäminen, joka “on meidän omamme” ikuisesti.

Suuri osa sanoista ja lupauksista suhteen alkuvaiheessa perustuu tälle järkeilylle. “Minä olen sinun ikuisesti,” “Mitä meidän välillämme on, kestää ikuisesti,” jne. Toisinaan ajan myötä suhde kehittyy ja pari oppii luomaan tasapainoa yksityisten ja jaettujen tilojen välillä.

Toisinaan taas me emme kuitenkaan pysty irrottautumaan ajatuksesta toisen ihmisen “omistamisesta” tai siitä uskomuksesta, että hän on jotenkin meidän hallussamme.  Eräät menevät vielä askeleen pidemmälle ja toivovat tai vaativat toisen ihmisen käyttäytyvän kuin tämä olisi heidän omaisuuttaan. Tällä tarkoitamme, että kyseinen ihminen uskoo omistavansa kumppaninsa ja menettää käsityksen rajasta, joka erottaa rakkauden toisen ihmisen hyväksikäytöstä.

Sitä, mitä ei koskaan omistanut, ei voi menettää
emme-meneta-ketaan-koska-emme-omista-ketaan3

Romanttisen suhteen luominen toiseen ihmiseen ei tarkoita, että toinen omistaa toisen. Tästä syystä ei voida sanoa, että ihminen “menettää” kumppaninsa suhteen päättyessä. Se mikä koetaan “menetyksenä” on ennemminkin vain kehitystä suhteessa tai tunteissa.

Tunteet eivät ole ihmisolentoihin sidottuja ja valettuja. Oikeastaan päinvastoin; meidän tunteemme, meidän tarpeemme, odotuksemme ja kaikki, mikä muodostaa oman sisäisen maailmamme, on jatkuvassa liikkeessä. Meillä on selvästi temperamentti ja luonne, joka on enemmän tai vähemmän pysyvä, mutta meidän havaintomme kohdatessamme kiintymyksen tai halun kohteita on suhteellisen epävakaata.

Jopa kaiken kestävimmässä ja intensiivisimmässä rakkaudessa tapahtuu näin. Me emme rakasta samaa ihmistä samalla tavalla koko olemassaolomme ajan. Toisinaan me rakastamme enemmän, toisinaan vähemmän. Toisinaan me emme rakasta laisinkaan ja yllättäen rakkaus alkaa ilmaantua uudelleen, ja kaikki tämä yhden ja saman ihmisen kanssa.

Jos me emme pysty sanomaan tuntevamme ja omistavamme täysin edes itseämme, niin miten me voisimmekaan ajatella omistavamme omistusoikeudet toiseen ihmiseen? Jos teemme näin, johtuu se siitä, että olemme oman egomme luoman fantasian pauloissa ja tämä estää meitä erottamasta mikä on meidän ja mikä on jonkun muun. Me päädymme uskomaan, että nämä ovat kaikki yhtä ja samaa.

Tästä syystä me tunnemme “menettävämme jotain” suhteen päättyessä, aivan kuin me “emme enää omistaisi” jotakin, joka ennen “kuului meille.” Me jätämme huomioimatta sen tosiasian, että mikä todellisuudessa muuttui ovat ne tunteet ja eleet, jotka kerran johtivat läheisyyteen ja nyt vaativat välimatkaa.

Ainut tyhjiö, jonka ihmisolento voi toiseen jättää on toivo siitä, että hän olisi aina läsnä. Mitä siis todella menetetään on tuon toivon tuki, eikä toista ihmistä, koska kukaan ei omista ketään. Näin ollen, kun kohdalle osuu erotilanne, asiaa kannattaisi tarkastella sisäisen uudelleensäädön prosessina.

emme-meneta-ketaan-koska-emme-omista-ketaan4

Kuvat luovuttanut käyttöön Jung Eun Park ja Audrey Kawasakinn