Ahdistus: hirviö, joka käyttää ravintonaan adrenaliinia

Ahdistus on hirviö, joka käyttää ravintonaan meidän adrenaliiniamme. Adrenaliini on aine, jota meidän kehomme vapauttaa kun se kokee, että ympäristössä on jonkinlainen vaara ja se haluaa valmistaa meidät suojelemaan itseämme.

Sen voi saada aikaan leijonan tai käärmeen näkeminen, jokin joka on melko epätodennäköistä meidän nykyisessä maailmassamme, eikä näin ollen vaikuta meistä mukautumisen arvoiselta. Mutta adrenaliinia vapautuu myös silloin, kun me yllättäen liukastumme kulkiessamme portaita alas tai ruokaa laittaessamme kuuma öljy räiskyy päällemme paistinpannulta.

Tässä hetkessä meidän adrenaliiniamme vapautuu ja se auttaa meitä kuin vaistomaisesti pitämään kiinni kaiteesta tai astumaan kauemmas lieden lämmöstä; mikä tarkoittaa, että adrenaliini saa meidät liikkeeseen ja auttaa meitä toimimaan ajoissa ennen kuin mitään kohtalokkaita seuraamuksia ehtii tapahtua.

Mutta tässä samassa hetkessä kun meidän adrenaliinimme vapautuu, ahdistuksen hirviö herätetään sen unesta. Periaatteessa se on lisäksi osa tätä suojeluvaistoa, mistä johtuen se antaa oman panoksensa meidän tarttuessamme kaiteeseen ja onnistuessamme pitämään tasapainomme putoamatta päistikkaa portaita alas.

Silti huolimatta siitä, että portaissa liukastelu on varsin jokapäiväinen tilanne, saattaa ahdistuksen hirviö paljastaa itsensä ja olemaan kykenemätön palaamaan enää ikinä takaisin nukkumaan. Tällöin se pysyy meissä, käyttäen ravintonaan adrenaliinia jota me olemme vapauttaneet, samalla kun sydämmme jatkaa hakkaamistaan ja meidän pelko pysyy kehossamme.

Aina kun tämä hirviö saa adrenaliinia ravinnokseen, me ruokimme sitä sisällämme. Kun me emme enää ole kyseisessä vaarallisessa tilanteessa, tämä hirviö, tietäen sen adrenaliinivarastojen käyvän vähiin, palaa takaisin horrokseen ruuan puutteen vuoksi.

Toisinaan tapahtuu niin, että ahdistuksen hirviö saa meidät niin pelokkaiksi, että me taistelemme jotta se poistuisi kehostamme, me huudamme että emme halua sitä, että me emme halua hyväksyä sitä, ja että sen ei pitäisi olla meidän sisimmässämme.

Tämä psykologinen taistelu saa aikaan jälleen uuden adrenaliinipiikin, tällä kertaa vaan ei olemassa oikeaa vaaraa, joka sen perustelisi; sen sijaan olemassa on hirviö, joka on mielissään kun me ruokimme sitä lisää ja lisää.

Liiallisen adrenaliinin ansiosta ahdistuksen hirviö muuttuu sitten suunnattomaksi ja valtavan aggressiiviseksi. Uhitellen se huutaa, miten se tulee lamaannuttamaan meidän sydämemme, että se tekee meidän kurkustamme kuivan, tai että se syö ahnaasti meidän aivomme.

Se ei voi tehdä tätä, mutta se hokee tätä äänekkäämmin ja äänekkäämmin, koska se tietää meidän tällä tavoin kuulevan sen paremmin ja se onnistuu täten saamaan lisää tunneperäistä ruokaa, lisää adrenaliinia. Sitten se täyttää meidän jokapäiväisen elämämme kyltymättömällä nälällä, joka tietää liiankin hyvin, että me huolehdimme siitä.

Jos me emme nyt kuuntele sitä, hyväksymme sen karjunnan normaalina ja lakkaamme kiinnittämästä siihen huomiota, se ei enää saa adrenaliinia kehostamme, joten ahdistuksen hirviön täytyy lopulta palata takaisin sen miellyttävään uneen.

Ahdistuksen hirviö voikin vain pelotella meidän kehoamme. Kuten huomaamme, se edustaa meidän kehomme luonnollista reaktiota sen kohdatessa jotain, minkä meidän ruumiimme tai mielemme tulkitsee välittömänä vaarana.

Se on yksinkertainen ja normaali mekanismi, jota me kaikki pystymme ymmärtämään. Olkoon tämä hirviö nyt jo valtava tai mahdollisesti karkaamassa käsistä, niin meidän pitää muistaa sen olevan meidän hallinnassamme, että on meidän vallassamme tehdä siitä pienempi ja merkityksettömämpi. Me voimme tehdä näin hyväksymällä, että sen läsnäolo riippuu siitä, miten me avaamme tai suljemme itsemme näiden luonnollisten aistimusten kokemiselle.