Addamsin perhe: kauneutta makaaberin muodossa

Addamsin perhe on hämmästyttänyt meitä jo vuosikymmenten ajan. Mikä sen menestyksen salaisuus on ja mitä tekemistä sillä on kuoleman kiehtovuuden kanssa?
 

Addamsin perhe on yksinkertaisesti sanottuna ikoninen. Se on omaksuttu lukemattomin eri tavoin vuosikymmenten ajan. Mitkä ovat sen menestyksen avaimet? Miksi haluamme nauraa kauhulle? Mitä kaunista kuoleman kultissa on? Yritämme vastata näihin kysymyksiin tässä artikkelissa.

Addamsin perhe on epäilemättä yksi parhaiten tunnetuista perheistä TV- ja elokuvamaailmassa. Pelkästään sen nimen kuuleminen saa meidät vastustamaan halua napsutella sormiamme sen unohtumattoman sävelen rytmiin. Maailman omituisin perhe on viihdyttänyt Halloween-iltoja (ja muita hetkiä) monien vuosien ajan pilkaten kuolemaa ja yllättäen meidät makaaberilla tyylillään.

Miksi kauhu kiehtoo ihmisiä?

Kun mietimme kauhuelokuvia, etsimme elokuvia, jotka yllättävät meidät. Haluamme kokea pelkoa mukavan ja rauhallisen nojatuolimme uumenissa. Haluamme tuntea pelkoa, mutta samaan aikaan tietää, että näkemämme asiat ovat vain fiktiota. Jollakin tapaa saamme mielihyvää tästä kokemuksesta.

Jotkut ihmiset pitävät kauhuelokuvia hauskoina niiden toisinaan kaukaa haettujen kohtausten ja monien kliseiden takia, joita niissä yleensä esiintyy. Muut kuitenkin vain välttelevät niitä.

Katsojan saaminen tuntemaan pelkoa on paljon vaikeampaa kuin miltä se vaikuttaa. Eri tunteet ja subjektiivisuus tulevat esiin. Samaa lähtökohtaa voidaan soveltaa myös komedioihin. Katsojan naurattaminen on myös todella vaikea tehtävä, varsinkin silloin, jos haluamme kaikkien nauravan samoille asioille.

Entä jos otamme huomioon kaikki kauhukliseet ja sekoitamme mukaan hieman komediaa? Juuri näin tehdään Addamsin perheessä ja siinä piileekin sen menestyksen avain.

 

Makaaberin historia

Läpi historian on käytetty lukuisia kuolemaan liitettyjä taiteellisia ilmaisukeinoja. Niin ikään uskontojen ja kulttien määrä läpi ihmishistorian osoittaa meille, kuinka paljon ajattelemme sitä, mitä tämän elämän jälkeen tapahtuu. Ihmiset tuntuvat olevan hyvin uteliaita kuolemaa ja tuntematonta kohtaan.

Tämä on heijastunut monella tapaa. Jopa hautausmaat voivat muuttua taiteellisiksi ulkoalueiksi. Hyviä esimerkkejä tästä ovat Milanon Monumental-hautausmaa ja Buenos Airesin Recoleta-hautausmaa. Meidän täytyy myös mainita Egyptin pyramidit sekä esihistoriallisten kuoleman kulttien merkit haudoissa.

Memento mori

Lyhyesti sanottuna, kuoleman kulttiin liittyy monia esimerkkejä menneisyydestä. Kulttuurista tai maantieteellisestä sijainnista huolimatta pystymme aina löytämään jonkin todisteen, joka muistuttaa meitä kuuluisasta latinalaisesta sanonnasta ”memento mori”. Jos jostain olemme varmoja, niin siitä, että me kaikki tulemme kuolemaan, vaikka sen tulkitsemistapa eroaakin paikasta toiseen. Tämä kultti puolestaan on kääritty salaperäisyyteen ja se on tullut ajan myötä esiin kauhuelokuvissa.

Mikä vain tuntematon tai elämää jollakin tavalla uhkaava asia luo aina tietyn määrän kauhua. Kauhun tyylilaji ruokkii näitä pelkoja, yliluonnollisuutta sekä ennen kaikkea kuolemaa, joista sitten luodaan kirjoja tai elokuvia, jotka yhdistyvät haluumme pysyä elossa. Onko tämän tarkastelemiseen kuitenkin toista tapaa?

Alkuperäinen Addamsin perhe.

Kauhugenre on kehittynyt ja muokkautunut ajan kuluessa. Sillä on kuitenkin tiettyjä esteettisiä elementtejä, jotka ovat helposti tunnistettavissa ja voivat usein johtaa komediaan. Ja jos on jotakin uskaliaampaa kuin itse kauhu, niin se on kyky nauraa sille. Tällä tavoin pelottavista hirviöistä voi tulla ystäviä tai jopa naurunkohteita.

 

Goottifiktio

Goottifiktio sai 1800-luvulla merkittävän jalansijan ja sen seurauksena syntyi eri alalajeja. Viime aikoina olemme saaneet erittäin hyvän esimerkin siitä, mikä myöhemmin määriteltiin ”kauhukomediaksi”. Tarkoitamme Washington Irvingin ohjaamaa Päätön ratsumies -elokuvaa. Tässä tapauksessa kauhu on yhdistetty melko mustaan huumoriin. Siitä lähtien lukuisat elokuvat ovat seuranneet tätä kauhun kuvaustapaa.

Joukosta erottuvat jotkut elokuvat, kuten Riiviöt (Joe Dante, 1984), Hokkus pokkus (Kenny Ortega, 1993), Mars hyökkää! (Tim Burton, 1996) ja Beetlejuice (Tim Burton, 1988).

Elokuvat kutsuvat meidät toisinaan pitämään hauskaa pelkojemme kustannuksella ja nauramaan absurdeille yleistyksille, jotka elämäämme yleensä ympäröivät.

Ei kuitenkaan ole mitään epäilystä siitä, etteikö perhe josta puhumme, olisi pilkannut kuolemaa parhaiten. Se on vanginnut kaiken ikäisiä faneja ympäri maailman. Se on onnistunut yhdistämään naurun ja kauhun tavalla, jolle ei ole koskaan vedetty vertoja. Addamsin perheestä on selvistä syistä tullut monille ihmisille lopullinen määritelmä siitä, mitä kauhukomedia todella on.

Tyttö Addamsin perheestä.

Addamsin perhe: makaaberi komedia

Amerikkalainen sarjakuvapiirtäjä Charles Addams yllätti ihmiset vuonna 1933 sarjakuvateoksilla, jotka ilmestyivät The New Yorker -lehdessä. Niissä oli makaabereja hahmoja, jotka käyttivät mustaa huumoria ja parodioivat päivittäistä elämää.

Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin 60-luvulla nämä sarjakuvat päätyivät inspiroimaan itse Addamsin perheen syntyä. Mutta tämä ei ollut ainoa outo perhe, joka hallitsi televisiota tuohon aikaan. Eri kanavalla nähtiin melko samankaltainen sarja, nimeltä Me hirviöt.

 

Musta huumori ja kauhukliseiden omaksuminen – niiden parodioimiseksi – toimivat pohjana todelliselle satiirille nykyajan arvoilla. Jollakin tapaa ihmiset ajattelivat, että kaikki normaali oli outoa ja vierasta. Toisaalta, he kunnioittivat syvästi kaikkea epäsovinnaista. Tämä menetelmä paljastaa meille hieman ylösalaisin olevan maailman, joka viihdyttää katsojaa kummallisilla asioilla, mutta samaan aikaan kutsuu hänet kyseenalaistamaan omat arvonsa.

Olemme kaikki syntyneet yhteiskuntaan, joka vaikuttaa päätöksiimme ja saa meidät erottamaan oikean väärästä. Tällaiset genret kuitenkin kutsuvat meidät pohtimaan uutta näkökulmaa. Sellaista näkökulmaa, joka käyttää huumoria perinteisten näkökulmien rikkomiseen.

Addamsin perhe valkokankaalla

Addamsin perheen menestys tarkoitti sitä, että se ei rajoittunut vain televisioruutuun. Sitä seurasivat elokuvat, animoidut sarjat ja jopa musikaali.

Sen hahmot tulevat kauhuelokuvista, mutta he elävät normaalia arkielämää. He eivät ole enää hirviömäisiä hahmoja, joiden pitäisi pelotella naapureita, vaan heistä pikemminkin tulee itse naapureita, vaikkakin melko kummallisia sellaisia. Jollakin tapaa tämä kaikki viittaa ajatukseen kummajaisista – kaikista sellaisista yksilöistä, jotka jostakin syystä eivät vaikuta sopivan yhteiskunnan normeihin.

Addamsin perhe rikkoo kaikkia ihmisten luomia yleissopimuksia, mutta heillä on omat moraalinsa ja omat sääntönsä. He tarkkailevat maailmaa ja pyrkivät saamaan jotakin järkeä siihen, mikä heidän mielestään on outoa.

 

Mielenkiintoista tässä nauramaan saavassa elementissä on se, kuinka se onnistuu rikkomaan tavanomaiset arvot ja säännöt sekä kyseenalaistamaan ne ironiaa käyttämällä. Tämä ei ole poikkeuksellista kauhukomedialle, mutta se on asia, jota voimme soveltaa myös päivittäisessä elämässämme. Mitä jos ”normaali” olisi täysin päinvastaista? Kritisoisimme varmasti sitten kaikkea sitä käytöstä, joka on näiden normien ulkopuolella.

Käytetään esimerkkinä Addamsin perheen Morticiaa, jolle opetettiin että ruusut ovat kauniimpia ilman niiden kukkia ja pelkkien piikkien kanssa. Siinä tapauksessa meidän pitäisi leikata kukat ja ihastella niiden piikkien kauneutta. Meistä olisi kummallista, jos joku oikeasti ihailisi kukkia ja terälehtiä. Loppujen lopuksi kaikki riippuu näkökulmasta ja siitä, mitä yhteiskunta on opettanut meille.

Kauhun kauneus

Näiden ristiriitojen kanssa leikkiminen synnyttää naurua. Arvot ovat käänteiset; makaaberia pidetään kauniina ja kaikki kyseenalaistetaan. Emme saa myöskään unohtaa sitä, että monet ihmiset löytävät kauhusta tietynlaista kauneutta. Ja tämä kauneus on jotakin täysin subjektiivista.

Elämämme on lyhytaikaista, meidän kulkumme tämän maailman läpi liittyy olennaisesti kuolemaan. Miksi sitä pitäisi pelätä? Miksi emme pitäisi hauskaa sen kustannuksella? Addamsin perhe on tehnyt sen menestyksekkäästi vuosikymmenten ajan ja on tuonut meille eräänlaisen helpotuksen, joka tekee meidän elämän (tai kuoleman) läpi kulkemisesta nautinnollisempaa.

 

Elämämme on usein hyvin traagista. Se voi olla katkeraa, eikä sellaista, mistä olemme unelmoineet. Sen vuoksi nauru on terapiaa, katarsis, joka helpottaa meidän oloa synkimpinä hetkinä.

Tällä tavoin Addamsin perhe onnistuu vangitsemaan meidät erityisellä kauneuden, oikean ja väärän, moraalien sekä huumorin otteella. He ovat vanginneet meidät niin hyvin, että he jatkavat ennätysten rikkomista ja meidän inspiroimistamme yhä monien vuosikymmenten jälkeen.