Aaron Beckin uusi yhtenäinen masennuksen malli
Kuuluisa kognitiivisen psykologian asiantuntija Aaron Beck, joka tunnetaan masennuksen ymmärtämisen ja hoidon mullistamisesta, julkaisi hiljattain artikkelin lehdessä Clinical Psychological Science. Artikkelissa hän päivittää teoriaansa nimeltään “A Unified Model of Depression: Integrating Clinical, Cognitive, Biological, and Evolutionary Perspectives” (yhtenäinen masennuksen malli: kliinisen, kognitiivisen, biologisen ja evolutionaarisen näkökulman yhdistäminen). Tässä kirjoituksessa hän esittää yhdistetyn masennuksen mallin perustuen kliinisiin, kognitiivisiin, biologisiin ja evolutionarisiin näkökulmiin.
Tässä uudessa yhtenäisessä masennuksen mallissa Beck ja hänen kollegansa Keith Bredemeier – molemmat Pennsylvanian yliopiston professoreita – ovat koettaneet yhdistää kaikkien seuraavien alojen löydökset: kliinisen, kognitiivisen, biologisen ja evolutionaarisen. Tämän he tekivät voidakseen tarjota mallinsa avulla yleismaailmallisemman ja yhtenäisemmän selityksen masennukselle.
Kaiken tämän kautta he ovat nimittäneet uuden mallin, joka kiinnittää huomiota oireisiin ja masennuksen luonnolliseen kulkuun, mutta korostaa ennen kaikkea ihmisten luonnollista taipumusta parantua. Tässä artikkelissa tutkailemme, mitä tämä uusi yhtenäinen masennuksen malli pitää sisällään ja mitä päätelmiä siitä voi vetää.
Mitä yhdistetty masennuksen malli tuo mukanaan?
Tämä yhdistetty masennuksen malli perustuu premissiin, jonka mukaan masennus kuvastaa sopeutumista sellaisten olennaisten inhimillisten resurssien koettuun menetykseen, jotka tarjoavat pääsyn yksilön perustarpeiden tyydyttämiseen.
Kaikki tämä tarkoittaa sitä että perheenjäsenen, kumppanin tai ystävän menetys – ei välttämättä kuolema – kohottaa masennuksen riskiä, erityisesti ihmisillä joilla on muitakin riskitekijöitä tällaisen häiriön kehittämiseen. Joten tällainen menetys näyttäytyy näille ihmisille todennäköisemmin tuhoavana ja yitsepääsemättömänä menetyksenä.
Tällaisen menetyksen jälkeen näiden yksilöiden lisääntynyt psykologinen reaktiivisuus ja kognitiiviset vääristymät, jotka ovat yleisesti ottaen masennuksen johdosta vaarassa, aktivoivat heidän negatiiviset uskomuksensa itsestään, maailmasta ja tulevaisuudesta. Tämä tunnetaan klassisesti termillä “negatiivinen kognitiivinen kolmikko.”
Nämä uskomukset vapauttavat tunteita kuten suru, ilottomuus ja syyllisyys. Kaikki nämä ovat luonteenomaisia masennukselle, samoin kuin psykologiset ja käytökselliset vasteet, joihin lukeutuu vetäytyminen ja epäaktiivisuus.
Tämä menetyksen valloilleen päästämä aktiivisuuden puute käy järkeen: se on seurausta yksilön koetuksesta säästää energiaa kohdatessaan havaittavissa oleva resurssien menetys, josta hän kärsii. Toisin sanoen epäaktiivisuuden on tarkoitus suojella ihmistä sen toimiessa keinona säästää energiaa, ja pelkona olevan mahdollisuus muidenkin tarpeiden olla uhattuna.
Aikaa myöten “masennuksen prosessi,” joka koostuu energian säästämisestä, vahvistaa näitä negatiivisia uskomuksia. Samalla kun altistunut ihminen eristää itsensä, hän menettää myös päivittäisen vahvistuksen tukijoukoiltaan.
On tärkeää nostaa esiin, että tämä prosessi voidaan pysäyttää kun nämä ihmiset vakiinnuttavat uudelleen itselleen elintärkeät voimavarat, johtui se sitten uudesta tiedosta joka tulee esiin ja “korjaa” heidän negatiivisen ennakkoasenteensa, tai tilanne itsessään muuttuu. Ulkoiset tekijät kuten ystävien tai perheenjäsenten tuki, psykoterapeutin opastus tai biologinen hoito (esimerkiksi masennuslääkkeet) voivat auttaa katkaisemaan masennuksen siivet ja päättämään kierre.
Näinkin ollen Beck ja Bredemeier toteavat artikkelinsa lopussa, että he toivovat “tämän mallin motivoivan uusien (ja entistä eheyttävämpien) lähestymistapojen kehittämistä masennuksen hoitoon ja ennaltaehkäisyyn,” mikä tarkoittaa että he voivat laajentaa yhdistettyä malliaan tulevissa julkaisuissa uusien löydöksien myötä.
Miten yhtenäinen malli eroaa masennuksen kognitiivisesta teoriasta?
Jos et tunne Aaron Beckin kognitiivista teoriaa masennuksesta, on olemassa ainakin kaksi selkeää näkökulmaa, jotka erottavat nämä kaksi teoriaa toisistaan.
Näistä ensimmäinen on niin sanottu “masennuksen kehityskulku,” joka takautuu masennuksesta kärsiville ominaiseen evolutionaariseen tavoitteeseen olla olematta aktiivinen ja eristäytyä, keinona säästää energiaa. Tämä “suojeleva käytäntö” on seurausta kokemuksesta, kuin hukkuisi tunnetasoisten menetysten maailmaan, ja on näin ollen sopeutumista uuteen tilanteeseen.
Tämä edistysaskel tarjoaa uuden selityksen kognitiivisten käyttäytymisterapioiden menestykselle. Erityisesti tämä selittää sellaisia terapioita jotka perustuvat käytöksen kautta aktivointiin, sen ollessa olennainen osa terapiaa. Tämän tyyppiset hoitokeinot auttavat estämään tätä masennuksen aiheuttamaa epäaktiiviisuuden prosessia etenemästä.
Toinen tämän teorian esille tuoma edistys liittyy biologisten tekijöiden mukaan ottamiseen tekijöinä masennuksen takana. Tarkoitamme näiden ihmisten kokemia menetyksen aiheuttamia fysiologisia vasteita, mikä siten selittää antidepressanttien toimivuuden tehokkaana hoitona masennukseen.