Vanhemmista erottaminen: yhdessä oleminen on perusoikeus

Kirjoittanut ja tarkastanut psykologi Gema Sánchez Cuevas

Kirjoittanut Valeria Sabater

Viimeisin päivitys: 22 joulukuuta, 2022

Lapsi ei koskaan unohda vanhemmistaan erottamista. Tämä erottamisen kipu on niin sydäntäsärkevää, että se voi aiheuttaa parantumattomia arpia ja vaivata lasta koko eliniän ajan. Tältä tuntuu niistä lapsista, jotka on erotettu väkivaltaisesti vanhemmistaan Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalla.

Kesäkuun puolivälissä 2018 lehdissä ympäri maailman näytettiin useita kuvia ja videoita Rio Grande Valleystä Texasin eteläosasta. Yhdysvaltojen hallitus pystytti lukuisia tiloja asuttaakseen lapset, jotka erotettiin vanhemmistaan. Näissä tiloissa kymmenet lapset itkivät ja kysyivät perheistään metallihäkkien läpi. Nämä kuvat näyttävät ihmisten kaikista epäinhimillisimmän ja julmimman puolen.

He olivat Keski-Amerikan maahanmuuttajien lapsia, jotka olivat tulleet laittomasti Yhdysvaltoihin. Vaikka nämä lapset olivatkin syyttömiä, he kokivat erittäin kovan rangaistuksen. Heidät erotettiin väkivaltaisesti vanhemmistaan. Yhdysvaltojen hallitus on tänä vuonna erottanut yli 2000 lasta heidän äideistään ja/tai isistään. Tämä erottaminen on osa laittoman maahanmuuton “nollatoleranssi” -politiikkaa, jonka presidentti Donald Trump aloitti.

Vaikka presidentti lopulta mitätöikin erottamispolitiikan sosiaalisen painostuksen alla, ei monet lapsista ole vieläkään päässyt takaisin perheensä luo. Lapsipsykologian asiantuntijat sanovat, että vahinko on jo tapahtunut. Tällaisen traumaattisen kokemuksen jättämät haavat ovat monissa tapauksissa pysyviä.

Erottamisen kipu: pysyvä arpi

Tämän artikkelin alussa oleva kuva on matkannut läpi maailman. Se kuvaa hyvin sitä miltä erottamisen kipu näyttää. Lapsen kasvoilla oleva ahdistus ja hämmennys puhuvat puolestaan. Hän on kaksivuotias tyttö Hondurasista. Viranomaiset pidättivät hänet rajalla äitinsä kanssa. Onneksi tämä lapsi pysyi äitinsä kanssa, mutta hän koki silti viranomaisten luoman uhan. Hän näki varmasti ahdistuksen ja pelon äitinsä kasvoilla, kun heidät otettiin kiinni.

Psykologit ovat tutkineet lasten ajatuksissa olevan trauman vaikutuksia yli 70 vuoden ajan. Tiedetään, että mikään ei vaikuta lapsen fyysiseen, neurologiseen ja henkiseen kehitykseen enemmän kuin vanhemmista erottaminen. Monet 2000 lapsesta erotettiin vanhemmistaan väkivaltaisesti, mikä on pahin mahdollinen tapa sen tekemiseksi.

Väkivalta vahvistaa trauman vaikutusta. Tiedämme, että tällaisen erottamisen jälkeen lapset käyvät läpi kolme vaihetta: protestointi, epätoivo ja irtautuminen. Kun he pääsevät irtautumisvaiheeseen, he eivät välitä siitä ruokitko heitä vai etkö, tai täytätkö mitään heidän fyysisiä tarpeitaan. Tuon tutun rakkautta, turvaa ja huomiota tuovan hahmon poissaolon jättämä tyhjiö jättää lapset täydelliseen avuttomuuden tilaan.

Ahdistus: kivun alku

Erottamisen kipu syntyy kiistattomasta lähteestä: ahdistuksesta. Luonto on ohjelmoinut ihmiset reagoimaan tällä tavalla. Kun meidät erotetaan pääasiallisesta sosiaalisesta ytimestä, koemme monia eri tunteita. Stressi, pelko ja epävarmuus ovat niistä kolmen suurimman joukossa. Kaikki nämä tunteet määrittävät henkisen ahdistuksen. Sillä ei ole väliä, olivatko vanhemmat “hyviä” vai “huonoja” vanhempia. Heistä erottaminen jättää lapsen täydellisen epätoivon tilaan joka tapauksessa.

Pikkuhiljaa tämä jatkuva ahdistus muuttaa lapsen fysiologiaa. Stressihormonit, kuten kortisoli, alkavat aiheuttaa tuhoa kehittymättömässä elimistössä. Kasvavan lapsen aivot ovat paikka, jossa mielessä oleva trauma vahvistuu.

Yhdessä oleminen on perusihmisoikeus

Kenenkään lapsen ei pitäisi kokea traumaattista erottamista vanhemmistaan. Ottaen huomioon ympäri maailman tapahtuvan ihmisten jatkuvan muuttamisen, meidän täytyy luoda välttämätön politiikka sille: perheryhmät. Emme saa unohtaa sitä mitä nämä lapset ovat jo käyneet läpi. He ovat jättäneet kotinsa ja tutun ympäristönsä tämän matkan vuoksi, joka ei ole helppo eikä mukava.

Jos lisäämme tähän erottamisen vanhemmista, on sen vaikutukset tuhoisat. Vakavista mielenterveyshäiriöistä kärsivät lapset kasvavat aikuisiksi saman sairauden kanssa. Henkisesti epävakaat aikuiset ovat paljon vaarallisempia kuin lapset. Sen takia meidän täytyy tehdä perheen yhdessä olemisesta perusoikeus, jota ei saisi koskaan hajottaa.

Loppujen lopuksi, kuten John Bowbly sanoi, nuori lapsi ei vielä tiedä mitä kuolema on, mutta hän tietää mitä äidin tai isän poissaolo on. Jos ainoat ihmiset, jotka voivat täyttää hänen tarpeensa eivät ole enää paikalla, tulee erottamisen aiheuttamasta ahdistuksesta traumaattinen. Se siis avaa haavan, jota on hyvin vaikea tai ehkä mahdoton parantaa.