Uhri, syyttäjä ja pelastaja: kolme eksistentiaalista asemaa

Nämä eksistentiaaliset asemat ovat tyypillisiä sellaisille ihmissuhteille, joissa ei ole aitoutta eikä totuuteen perustuvaa sidettä, vaan kyseessä on tarkalleen ottaen molemminpuoleinen kontrollileikki. Tämä leikki estää meitä näkemästä, keitä oikeasti olemme ja keitä muut ovat. Uhri, syyttäjä ja pelastaja ovat naamioita, joiden avulla peitämme halumme olla kasvamatta.

“Joskus kilpi satuttaa enemmän kuin keihäs.”

-Tuntematon-

Uhrin, takaa-ajajan ja pelastajan määritelmät

Jokaisella näistä eksistentiaalisista asemista on Karpmanin mukaan tiettyjä ominaispiirteitä. Tällä tavalla uhri, syyttäjä ja pelastaja osoittavat enemmän tai vähemmän vakaita käyttäytymismalleja, ja jotka, kuten aiemmin jo mainittiin, eivät poista sitä tosiasiaa, että ne voivat myös vaihdella ja vuorovaikuttaa keskenään. Jokaisen ominaisuudet ovat seuraavat:

• Uhri. Vastaa niitä ihmisiä, jotka suhtautuvat muihin omaksumalla avuttomuuden asenteen. He eivät tiedä, he eivät kykene, he eivät onnistu. He hakevat alituisesti muiden apua ja tukea, mutta samalla he valittavat omasta tilanteestaan. He siirtävät oman vastuunsa toisten harteille.
• Syyttäjä. Syyttäjä on se, joka pysyy tilanteiden laidalla – tai ainakin hän antaa sen vaikutelman. Nämä ihmiset arvostelevat muita ja he tekevät sen äärimmäisen vakavasti. He osoittavat muille omat virheensä ja nauttivat tietyllä tavalla siitä tunteellisesta kärsimyksestä, jota se muissa aiheuttaa.
• Pelastaja. Tämä liittyy asenteeseen, jolle on ominaista ottaa harteilleen muille kuuluvat vastuut. Pelastajat tarjoavat valheellista apua, sillä heidän panoksensa ei auta muita kasvamaan, vaan päinvastoin, pelkästään lisää toisten riippuvaisuutta.

Karpmanin draamakolmio: uhri, syyttäjä ja pelastaja

Uhri, syyttäjä ja pelastaja ovat naamioita, joilta löytyy myös toinen puoli. Esimerkiksi uhri voi päätyä manipuloimaan ja käyttämään muita hyväkseen, oletetun avuttomuutensa suojaamana. Samalla se ravitsee hänen arvottomuuden ja epävarmuuden tunnettaan. Uhrin mielestä hän ansaitsee ehdotonta ymmärrystä, koska hän on vailla jotain. Tällaisesta ihmisestä tulee helposti myös hyökkäävä osapuoli.

Syyttäjä puolestaan ​​kääntää oman turhautumisensa muihin. Hän pyrkii siihen, että muut antavat hänelle tietyn valta-aseman tai merkityksen, jonka kautta hänestä voi tulla muiden tuomitsija. Hän oppii nostamaan itsensä näkyvään asemaan muiden edessä oman julmuutensa ja pelottelun kautta. Yleensä tällaisista ihmisistä tulee hyvin pelkurimaisia kohdatessaan omia pelkojaan.

Pelastaja, joka näyttää olevan kaikkein ystävällisin tässä draamakolmiossa, taas kaihoaa sitä, että muut tarvitsevat häntä. Hänen apunsa ei kuitenkaan ole epäitsekästä. Hän tuntee myös olonsa merkityksettömänsä ja pyrkii siihen, että muut olisivat riippuvaisia hänestä tunteakseen itsensä tunnustetuksi tai voittaakseen muiden kiintymyksen. Hän valittaa kuitenkin siitä, miten tuntee olonsa toisinaan hyväksikäytetyksi. Tätä kautta pelastaja ottaa helposti uhrin aseman.

Kuinka päästä pois kontrollileikistä

Vaikka uhrin, syyttäjän ja pelastajan välisestä kontrollileikistä tulee yleensä rakenteellinen tilanne, on siitä mahdollista päästä pois. On kuitenkin selvää, että se vaatii rehellisyyttä itsensä kanssa sekä halua muodostaa todellisempia siteitä muihin ihmisiin. Näiden kolmen dramaattisen roolin toimintaa voidaan onneksi muuttaa terveellisempiin asenteisiin. Näistä esimerkkejä:

• Empaattisen yhteistyön tarjoaminen pelastamisen sijasta. Kyse ei ole muiden ongelmien käsittelemisestä, vaan kyvystä tunnistaa omat puutteensa ja vaikeutensa ja auttaa toista ihmistä itse voittamaan ne. Eli toisin sanoen suuremman luottamuksen ja itsenäisyyden hankkiminen sen sijaan, että niistä luovuttaisiin.
• Itsevarmuuden lisääminen syyttämisen sijasta. Se, mitä syyttäjältä puuttuu on toisiin ihmisiin tuijottamisen lopettaminen ja katseen kääntäminen omaan itseensä. Se voi olla esimerkki autonomiasta siltä osin, kun siitä löytyy itsevarmuuden siemen. Se on kykyä asettaa rajoja, vaikka muiden asettamien rajojen kunnioittaminen ei olisikaan aivan yhtä helppoa.
• Vastuun ottaminen uhriksi heittäytymisen sijasta. Sen sijaan, että uhri vain odottaisi tulevansa pelastetuksi, hänen on keskityttävä täysin oman vastuunsa kantamiseen. Hän voi tarvita apua, mutta tällöin sitä ei pitäisi pyytää rajattomasti ja ehdoitta. Ensin on osattava auttaa itseään.

Nämä kolme eksistentiaalista asemaa muodostavat niin sanotun Karpmanin draamakolmion. Kyseessä on kolmio, koska se rakentuu kolmesta huipustaan, eli uhrista, syyttäjästä ja pelastajasta, jotka ovat läheisesti yhteydessä toisiinsa. Yksi ei voi elää ilman toisten olemassaoloa. Lisäksi roolit voivat vaihtua. Siksi esimerkiksi uhrista voi tulla syyttäjä, syyttäjästä pelastaja ja pelastajasta taas uhri.