Pakolaislapset: särkyneitä sydämiä toivoa etsimässä

Pakolaislasten ja heidän perheidensä ahdinko on suurempaa kuin pelkkä humanitaarinen katastrofi. Heidän haavoitetut sydämensä kaipaavat toivoa ja heidän nuoret mielensä joutuvat kasvotusten psykologisen trauman kanssa, joka jättää heihin syvät jäljet.

Meidän täytyy muistaa, että jokaisen lapsen aivoissa elää lähes vaistonomainen oletus siitä, että heidän vanhempansa pystyvät suojelemaan heitä vaaroilta. Kun näin ei tapahdu, kun he menettävät perheenjäseniä ja maailma murenee heidän ympärillään, hajoaa lapsen mielessä jotakin.

Psykologisen tuen pitäisi olla myös yksi osa siitä elintärkeästä humanitaarisesta avusta, jota pakolaisleirit edellyttävät. Aikuisetkin, mutta erityisesti nuoret lapset ja murrosikäiset tarvitsevat henkistä tukea parantaakseen ne haavat, jotka eivät näy iholla, mutta jotka voivat pysyä ikuisesti heidän mielissään ja sieluissaan.

Pakolaislasten tragedia

Parin minuutin mittainen uutiskatsaus ei ole riittävä auttaakseen ymmärtämään kaikkien näiden lasten ja heidän perheidensä kokemaa tilannetta. Esimerkiksi syyrialaiset pakolaiset kantavat harteillaan paljon suurempaa taakkaa kuin ne muutamat tavarat, jotka heidän on onnistunut tuoda mukanaan. He kantavat lisäksi verilöylyjä, raiskauksia, pommeja, sala-ampujia ja kokonaisia naapurustoja, jotka on muutettu pelkiksi raunioiksi.

Monet näistä lapsista lähtevät kotimaastaan perheidensä kanssa kohti Välimerta. Ihmisiä täynnä oleva lautta ja laihanlaiset pelastusliivit ovat heidän ainut keinonsa löytää parempi maailma. Mutta meri on petollinen ja lisää toisinaan vielä yhden trauman heidän valmiiksi sirpaloituneisiin mieliinsä.

Jan Kizilhan, lapsipsykologian asiantuntija, sanoi saksalaisessa lasten ja nuorten lääketieteellisessä yhteisössä (German Society for Child and Adolescent Medicine) Münchenissä, että yksi viidestä lapsipakolaisesta kärsii traumaperäisestä stressihäiriöstä ja että suurin osa heistä kärsii psykologisista arvista koko elämänsä ajan.

Sodan ja väestönsiirron vaikutukset pakolaislapsiin

Eräät organisaatiot, kuten IMC (International Medical Corps), ovat tehneet joitakin psykologisia testejä, joihin valittiin noin 8000 syyrialaista pakolaista, jotka olivat Jordanian rajalla muutama kuukausi sitten. Tulokset olivat seuraavat:

• 28 % aikuisista oli niin epätoivoisia, että he kokivat olevansa lähes halvaantuneita.
• 25 % toi julki, että he eivät halunneet elää. Loput kertoivat, että kaikki heissä jäljellä oleva voima kumpusi tarpeesta tarjota tulevaisuus heidän omille lapsilleen.
• Samaan aikaan lapset, jotka olivat näillä pakolaisleireillä, kärsivät migreenistä, ripulista, virtsan pidätyskyvyttömyydestä ja painajaisista. Ne ovat ilmiselviä vakavan traumaperäisen stressihäiriön oireita ja psykosomaattisia vaivoja, joita heidän vanhempansa eivät osaa käsitellä.
• Kliininen kuva pakolaislapsista on lähes aina sama: välinpitämättömyyttä, pidättyväisyyttä, vakavia unihäiriöitä, masennusta ja stressiä, joka saa heidät kokemaan traumaattiset kokemukset uudelleen ja uudelleen, kunnes he eivät pysty enää erottamaan mikä on totta ja mikä ei.

Kuten voimme havaita, on kaikkien näiden ihmisten ja erityisesti heistä pienimpien terveys sellaisessa jamassa, joka ylittää pelkän kylmän ja nälän. Me puhuimme sisäisistä vaurioista, jotka jatkavat itsepintaisesti olemassaoloaan aikuisuuteen asti, mikä muodostaa epätoivoon perustuvan luonteen; ja mikään ei ole sydäntä särkevämpää kuin lapsi, joka ei muista mikä hymy on ja joka ei pysty näkemään tulevaisuuttaan toiveikkaana.

Psykologista tukea pakolaislapsille

Valtiot ja kansainväliset järjestöt voivat ottaa ensimmäisen askeleen luodakseen todellisen ja toteutettavissa olevan ratkaisun tähän ongelmaan. Psykologisella tuella, jota voidaan tarjota lapselle ja tämän perheelle leirillä, ei ole tarpeeksi suurta vaikutusta pitkäaikaisen parantumisen saavuttamiseksi. Lisäksi on tarpeen tarjota vakautta, turvallista ympäristöä, tapoja ja rutiineja, jotta he voivat tuntea olonsa turvatuiksi.

Jokin niinkin oleellinen kuin mahdollisuus käydä jälleen normaalisti koulussa ja rutiineihin yhdentyminen auttaa heitä lakkaamaan omasta perheestään ja itsestään murehtimisen. Heidän täytyy saada takaisin “kokemus turvasta ja hallinnasta” heidän oman elämänsä suhteen.

Kun perustarpeet on käsitelty, me voisimme alkaa työstää heidän pelkojaan, muistojaan ja tietenkin heidän traumojaan. Strategiat, kuten piirtäminen, voivat auttaa kanavoimaan monia niistä kammottavista tapahtumista, jotka elävät heidän mielissään.

Kaikilla lapsilla on tuo tietty kyky, jota voisi kutsua lannistumattomuudeksi, ja jonka avulla voi selvitä menneisyyden kauhuista. Sopivan psykoterapian kautta, yhdistettynä heidän perheiltään saamaansa rakkauteen sekä yhteiskuntaan, joka pystyy ottamaan vastaan ja sopeuttamaan heidät, me voisimme varmasti tarjota heille uuden mahdollisuuden.

Me toivomme mitä vilpittömimmin, että nykyinen käytäntö valitsee soveliaamman suunnan. Me toivomme, että valtiovallat keskittyvät maailmanlaajuiseen hyvinvointiin, eivätkä ainoastaan kunkin yksittäisen maan hyvinvoinnin takaamiseen, kukin koti tai yksilö toimien kilpailevalla tai raivokkaalla tavalla. Koska kauhu ei tunnista kotimaata tai valtioiden lippuja, ja kaikkien näiden perheiden ja heidän lastensa tuska on kutsu, jota meidän ei pitäisi jättää huomioimatta.